Nukkumisesta vai oliko se nukkumattomuudesta (29.9.2022)
Viime syksynä kun uupumus kaatoi minut saappaat jalassa, jouduin tunnustamaan, että nukkuminen oli mennyt aivan olemattomaksi. Sitä ei käytännössä voinut sanoa edes nukkumiseksi. Se oli unen ja valveen rajatilassa roikkumista.
Sain lääkäriltä ihan oikean unilääkkeen ja se tuntuikin vaikuttavan, ainakin sain nukuttua kokonaisia öitä ilman heräämisiä. Lääkkeellä on aina kuitenkin sivuvaikutuksensa ja niitä tuli minullekin. Muisti alkoi pätkiä, en siis aamulla muistanut esimerkiksi edes menneeni nukkumaan, tai että mies oli tullut kotiin yhdeksän aikoihin. Ensin sen tuntui pelottavalta, mutta siihenkin tottui. Noh, ainakin jotenkuten, eihän se kivalta tuntunut.
Aiemmin olin jo huomannut, että otin nukkumisesta aikamoisen suoritusvelvoitteen ja strssin. Jo silloin vuorotteluvapaan aikaan tunnistin sellaisen seikan, että kun sallin itselleni sen että tämä nukkuiminen on nyt vaan huonoa ja jos olen yöllä hereillä niin mitä sitten, sitten olen hereillä. Silloin ei tietenkään ollut niin väliä kun aamulla ei tarvinnut suoriutua mihinkään ja päivällä sai ottaa torkut juuri silloin kun siltä tuntui.
Mitä sitten kun se ei enää vetele, että voisit ottaa torkut päivällä tai että aamulla ei olisi velvoitetta aloittaa työskentelyä. Sitä sitten, että uusi stressihän siitä tuli, vaikka en sitä heti tunnistanutkaan.
En ole kone, tarvitsen kunnon lepoajan. Jos sitä ei ole, jaksaminen kärsii.
Reilu viikko sitten totesin, että nyt ei enää unilääke toimi. Toinen vaihtoehto on että alitajuntani stressasi jostain asiasta enkä vain tunnistanut sitä. Nukkumaan mennessä jalat olivat levottomat, lihaksia aristi, pää ei tahtonut rauhoittua, mitä muuta se voi olla kuin stressiä.
Jätin lääkkeen ja aloin kokeilla vanhoja keinoja, hengittämistä, rentoutusmusiikkia, negatiivisten ajatusten pysäyttämistä. Nyt kun olen sitä tehnyt viikon, huomaan sen auttaneen.
Sanoin ääneen, että nyt en ota stressiä tästä nukkumisesta. Jos en nuku hyvin niin sitten en nuku. On aivan luonnollista, että muutamia öitä menee huonosti nukkuen ja sitten tulee se yksi yö kun olet nukkunut hyvin.
Kyllä, se vaikuttaa työvireyteen, mutta sanoin senkin ääneen itselleni, että jos on nukkunut huonosti ei kannata vaatia itseltään kovin suurta tuotannollista tulosta sen päivän tekemisistä. Onhan minulla kuitenkin se exel-taulukko, johon olen tehtävät kirjoittanut ja siellä lukee mitä olen mihinkin tehtävään liittyen milloinkin tehnyt. Kalenteri on sitä varten, että sieltä näkee mitä minäkin päivänä on suunniteltu. Ei sitä tarvitse ulkoa osata.
Stressaan itse itseäni, vaadin enemmän kuin mihin pystyn. Sekin on ihan luonnollista, mutta sen itselleen myöntäminen onkin sitten se käännekohta. Jos oikein tarkkaan mietin, mitään ei ole jäänyt tekemättä, vaikka jokin päivä tai joskus useampikin päivä peräkkäin on mennyt huonossa vireystilassa.
Tästä vain ei puhuta. Ei tietenkään, kuka nyt haluaisi myöntää että juuri tänään (ja eilenkin) on huono vireys, eikä tänään kannattaisi tehdä mitään kovin merkittävää, kun sen joutuu tekemään huomenna kuitenkin uudelleen.
Hyvä uni ja riittävän pitkä lepoaika auttavat palautumisessa. Jos ja kun ne eivät ole minun tarpeisiini riittävät, minä kärsin ja uuvun.
Mutta tänään olen herännyt aamuun jolloin tunnen itseni virkeäksi ja hyvin nukkuneeksi. Heti huomenna asia voi olla taas aivan päälaellaan. Mitä sitten, en ota siitä stressiä tai ainakin yritän parhaani mukaan olla ottamatta.
Epäkohtiin puuttujat liikkeellä (26.5.2022)
Ei ne ole kuulkaa paikalliset tainnu saada Ärmättiä.
Tuli vaan mieleen, kun tässä taloyhtiössä on yksi ”taloaktiivi” jolle on annettu lempinimi”Möyhötin”. Hän laittaa ilosia heippa-lappuja ulko-oveen aina kun on aihetta ja sitähän kerrostalossa kyllä riittää.
Tänä keväänä jo osasin odottaa sitä ”viekää koiranne muualle kuselle” -lappua. Sitä ennen oli huomautettu erään remontin tekijälle roskista ”kuka on se idiootti, joka ei osaa roskiaan viedä roskikseen asti”.
Noh, tässä pari viikkoa sitten neuvottiin vieraspaikkojen käytöstä ”ne ei oo vieraspaikat tarkotettu yötä oleville vieraille, viekää autonne muualle tai hankkikaa oma autopaikka”
Eilen kuulin että samainen Möyhötin oli ilmoittanut epäkohdasta ikkuna-asentajille ”ettekö te tiedä ettei tuohon voi noita tollai laittaa, se on pelastustie, paree olis siivota se heti”
Möyhötin on kertonut saunassa talossa olevasta epäkohdasta, joka kohdistuu huoneiden lämmitykseen. ”On niin kuuma tuolla huoneistossa ja patterit on niin huonot, jos menee säätään niin hajoo ja itte maksat perkele sitten niin”
Näitä kun tässä olin äimistellyt niin sattui Tampereen keskustassa bussipysäkillä seuraava kohtaus.
Kaupungin keltahaalarinen työntekijä oli puhdistamassa bussipysäkkien katoksia ja parkkeerannut autonsa kahden katoksen puoliväliin, pyöräkaistalle.
Paikalle tulee epäkohtiin puuttuja ja sanoo keltahaalariselle ”minkä tähren sää oot pysäköiny ton piilis toho pyörätielle, eksää tiärä ettei siihen saa pysäköirä?”
Keltahaalarinen on hiljaa ja jatkaa seinien pesua.
”Kuuliksää mitä mää sanoin? Vastaa mun kysymykseen? Toi pyärätiä on samanlainen ajokaista kun toi autokaista”
Keltahaalarinen on edelleen hiljaa ja jatkaa bussikatoksen seinien siivousta.
”Onko sulla jokku erilaiset liikenneäännöt ku mulla, mitä? Katotaas kenellä sää oot töissä”
Keltahaalarinen kääntyy ja sanoo verkalleen ”kyllä siitä ohi mahtuu”
Epäkohtiin puuttuja jatkaa tuhisten matkaansa ja minun bussini saapuu.
Kyllä se on hyvä että näitä Möyhöttimiä ja Epäkohtiin puuttujia on, olishan tää maa ihan sekasin ilman niitä, kun ei ymmärrettäis miten kuuluu toimia.
Pokka pitää (15.5.2022)
Kuinka moni on katsonut sarjaa Pokka pitää?
No, hyvä. Se on mun mielestä yks brittikomedian parhaista, vähän niinku toi Tankki täyteen.
Tosielämän Hyasint Bukee:
Mentiin Erääseen paikalliseen lounasravinteliin lounaalle tänään. Siinä lounastaessa sinne tuli kaksi hieman meitä vanhempaa rouvaa, pyöreämpi oli pukeutunut tummapohjaiseen kukkamekkoon. Käsilaukun sijasta oli pieni reppu, jota kantoi käsivarrella, luettakoon siis käsilaukuksi.
Tämä kukkamekko rouva sanoi kassahenkilölle: Teiltä on kahvikupit loppu.
Kassahenkilö vastaa: Anteeksi, mutta meillä ei ole kuppeja vain mukeja. Kukkamekko rouva: Eikö teillä saa juoda kahvia kupista? (äänen sävy oli kutakuinkin ”tämä on ennenkuulomatonta”)
Kassahenkilö: valitettavasti meillä on vain mukeja.
Kukkamekkorouva: Kai täällä ymmärretään että kahvi ei maistu mukista samalla tavalla kuin kahvikupista. Minulla on kyllä oma kuppi mukana, kai voin juoda kahvini siitä?
Kassahenkilö: Kyllä, kyllä voitte. Kukkamekko rouva poistuu ulos noutamaan kahvikuppiaan autosta.
Sillä aikaa hänen ystävänsä maksaa kaksi kahvia ja pahoittelee (hyvin hiljaisella äänellä - kuten Elisabeth olisi tehnyt). Kukkamekko rouva saapuu kahvikuppinsa kanssa, saa kahvinsa ja istuu pöytään.
Pöydässä kuulen hänen sanova: Eihän sinua vain nolota käydä kahvilla minun kanssani? Tähän hänen ystävänsä vastaa (tietenkin): Ei toki, jokainen saa nauttia kahvinsa kuten itse haluaa.
26.3.2022 Vähänkö noloa
Siis vähänkö noloa, kun huomaat kesken päivän, että aamulla laittamasi (ihan varmasti) ehjät sukat onkin pahasti puhki ja olet töissä, työmaalla, toimistolla. Ihan varmasti kaikki huomasi tai ainakin tuntui siltä. Nyt osoitellaan sormella, että tuo se kulkee rikkinäisissä sukissa.
Sitten aloin miettimään mikä kaikki muu on noloa työympäristössä.
Aika noloa on, kun ollaan taas toimistolla lähitöissä. Mietin että onko tuolla työkavelilla uusi kampaus vai uudet silmälasit, kun näyttää niin -hmm- erilaiselta, vai onko hän ehkä laihtunut vai etätöissä kertynyt lisäkiloja. Sitä nyt ei ainakaan voi sanoa, mutta en kehtaa sanoa silmälaseistakaan, koska ne onvat voineet olla jo vaikka kuinka kauan.
Onko vähän noloa sekin, etten edes tunnista työkavereitasni ulkonäöltä tai nimeltä. Ei ole nähty kahteen vuoteen. Vuodet muuttavat ihmistä, mutta silti nolottaa kun en tunnista. Toisaalta on kyllä tullut uusiakin ihmisiä, joiden kohdalla voi nolostua siitä ettei muista,että kyllä on kerrottu tuon ja tämän tulleen töihin meille.
Nolous lisääntyy kun mietin montako lasta jollain on vai onko yhtään? Sitä nyt ei ainakaan voi kysyä. Oliko joku eronnut vai ehkä mennytkin naimisiin? Onko siitä ollut joskus puhetta vai ei, ehkä ei, mutta noloa kun en muista.
Ylipäätään on Noloa paljastaa muistamattomuutensa. Aikuisena, kun pitää muistaa, osata ja ehtiä kaikki. Jos en tuohon pysty, olen nolo.
Jos ei muista jotain asiaa, mutta huomaa sen vain itse, onko silloin muistamaton? Sehän vaivaa minua itseäni, ei toisia. Tai mistä minä sen tiedän, kun on kuitenkin noloa paljastaa muistamattomuutensa.
Tämän ajatusmallin mukaan, minä en tiedä mitä sinä et muista minusta jos sinustakin on noloa kysyä jotain mitä et muista. Emme siis kumpikaan saa koskaan tietää, että toinen ei muistanut toisesta jotain asiaa.
Ja sitten tuo pilkuttaminen. On noloa kun en osaa pilkutussääntöjä, laitan pilkut sinne minne niitä tuntuu hyvältä laittaa.
11.2.2022 Älä kokeile tätä kotona
Älä kokeile tätä kotona, tai jos kuitenkin kokeilet teet sen omalla vastuulla.
Kokeilin villasukka kävelyä ja niihän siinä sitten kävi että putosin jäihin, toinen tollukka jäi jäiden vangiksi.
Onneksi mukana oli hukkalämmöllä käyvä tollukanpelastaja, joka kylmää uhmaten kävi pelastamassa melkein hukkuneen Mamman kutoman tollukan.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Syksy vaatii . . . Pitää surra
27.10.2021
Syksy vaatii . . . pitää surra.
Pääsin kuntoutukseen ja ensimmäisenä yksilöohjauspäivänä kävin fysioterapeutin, psykologin ja lääkärin vastaanotolla.
Psykologille kerroin viimeisen kymmenen tai oikeastaan yhdentoista vuoden elämänhistoriani haasteet. En ole päässyt helpolla ja vähempikin olisi riittänyt. Psykologi kysyi, olenko käsitellyt vanhempieni menetykset.
Vastasin, joo tai siis oikeastaan en, ei ole ollut sellaista aikaa että olisin niitä rauhassa voinut käsitellä.
Elämä kun on ollut vuoristorataa ilman turvavöitä ja sukelluksia suoraan syvään veteen. Miten olen sen jaksanut, en minä vaan tiedä. Sen tiedän ettei vaihtoehtoja ole ollut muuta kuin pakko selvitä.
Viime talven vapaan jälkeen odotin olevani levännyt ja energinen. Se luulokuva karisi parin kolmen viikon jälkeen töihin palaamisesta. Kesällä muistan jossain kohtaa miettineeni, miten jaksan tulevan syksyn ja talven. Siirsin ajatuksen sivuun.
Kävin noin kuukausi sitten kertomassa työterveyslääkärille väsymyksestä ja jaksamattomuudesta, mutta silloin tilanne näytti vielä siltä, että ehkä tästä selvitään. Onneksi lääkäri otti asian vakavasti, tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun esitin oman huoleni jaksamisesta.
Nyt se romahdus sitten tuli. Viikon syysloma ei riittänyt työstä palautumiseen.
Eniten haluaisin keskittyä tähän kirjoittamiseen ja saada miljoonat sinkoilevat ajatukset järjestykseen. Tuntuu ettei tästäkään tule mitään kunnollista.
Nyt pitää antaa aikaa asioiden käsittelylle, eikä siihen varmaankaan riitä pari viikkoa.
Monitoimitalo, Tampere 3.10.2021, nuorten tilataideteos
16.10.2021 Aina väsynyt
Aamun kevennys:
- jospa tästä sitten menisin kaatamaan sen puuron lattialle eiku lautaselle
- kumman ällän nyt sitten valitset?
- lautaselle ajattelin
Tällaista se on kun kaksi uupunutta aloittaa aamun. Sanat tulevat suusta väärinpäin ja ihan väärinä sanoina. Silti me vain yritämme ja yritämme. Tänäänkin huumorin kautta. Puuro päätyi lautaselle ei lattialle.
Pari päivää sitten huomasin itsestäni minulle epätyypillistä käyttäytymistä. Puuhuin hyökkäävästi ja aiheutin toisille pahaa mieltä, tarkoitus ei ollut tehdä niin mutta se vain tapahtui. Ymmärsin asian vakavuuden vasta seuraavanan päivänä.
Sitten Googletin, vaikka aina neuvotaan että älä tee niin. Hain tietoa siitä miten uupunut käyttäytyy ja bingo. Tunnistin itseni monesta kohtaa. Eniten koski se että mikään levon määrä ei riitä. Vaikka nukkuisit omasta mielestäsi riittävästi, uni ei virkistä. Jokainen aamu on zombin aamu.
Sivustolla oli hyviä vinkkejä esimerkiksi työ ohessa pidettävistä mikrotauoista. Mikrotauko on lyhyt tauko, jonka aikana voit esimerkiksi sulkea silmät ja hengittää syvään muutamia kertoja. Sen pitäisi rentouttaa ja virkistää. Olen niin uupunut, ettei se enää toimi.
Keskustelin erään ammattilaisen kanssa tästä väsymyksen ja uupumuksen tunteestani. Hän kysyi, koenko olevani vielä työkykyinen? Stressaako työ? Kyllä työ stressaa, mutta enemmän stressaa tämä elämän kokonaisuus, menneet elämänvaiheet joita ehkä en olekaan käsitellyt niin kuin kuvittelin.
Olen väsynyt aamusta iltaan. On päiviä jolloin en haluaisi aloittaa töitä ollenkaan, kun tuntuu etten saisi mitään järkevää aikaan. Vika ei ole työssä tai se sisällössä vaan minussa. Jaksamiseni ei riitä sekä työhön että harrastuksiin.
Harrastuksista saan sitä hyvää mieltä, jota tarvitaan työn vastapainoksi. Eilen illalla havahduin siihen ajatukseen, että puolen tunnin hyvä olo ei riitäkkään kantamaan velvoitteiden kanssa. Tuo hyvä olo tuli saunasta ja kylmästä järvivedestä.
Viime talven olin vuorotteluvapaalla. Muutaman viikon työssäolon jälkeen totesin kyllä että aika ei ehkä riittänyt, vaikka tein ihan oman akataulun mukaan, usein aikataulottomasti, kivoja juttuja.
Illat pimenevät ja energiat vähenevät sen myötä. Kysyn nyt itseltäni, olenko todella työkykyinen, patistanko itseäni liikaa, vaadinko enemmän kuin mihin pystyn?
Kuva on Tampereen Monitoimitalolta pvm 3.10.2021. Kuvassa nuorten tekemää tilataidetta. Taideteos kuvastaa jollain tasolla sitä tunnelimaista olotilaa, joka minulla juuri nyt on.
11.5.2021 Liian aikaisin
Tämä on niitä aamuja kun herään liian aikaisin. Makaan peiton alla ja odotan, mutta uni ja sen rippeet ovat menneet.
On jo valoisaa ja linnut laulavat parvekkeen kaiteella. Ehkä eivät, mutta siltä se kuulostaa. Yläkerran kissa huutaa isäntäväkeä ylös.
Nousen, laahustan keittiöön. Napsautan vedenkeittimen päälle. Peilistä minua katsoo töyhtöhyyppä, yläluomet ovat valahtaneet alaluomien alapuolelle. Tätä se sitten on, painovoima vetää osiani kohti varpaita.
Aivoni kutsuvat kahvia, joka vielä korisee kahvinkeittimessä. Kaadan puuroni päälle pakastettuja vitamiineja ja pilkon energiapommista puolet.
Kerron itselleni, että juuri tänä aamuna pieni aamulenkki tekisi hyvää. Toinen aivopuoliskoni on kanssani eri mieltä, se haluaa takaisin nukkumaan.
Auringonvalo tunkeutuu likaisen ikkunan läpi ja ikkuna näyttää entistä likaisemmalta. Pienet pölykoirat kurkkivat nurkista ja pöydän alta. Juuri nyt saavat olla siellä missä ovat.
Tänään on liian aikaisin, tänään on liian väsynyt, tänään on tällaista.
15.5.2021 Oho, tapahtui kahvinkeitossa
Kuinka monta erilaista virhettä voit tehdä kahvin keittämisessä? Minä ainakin voin tehdä vaikka kuinka monta.
Tänä aamuna kaikki meni hyvin, mikään ei unohtunut, mikään ei pudonnut, mutta...
Sellaisina aamuina, kun moni asia menee pieleen ja sattuu vahinkoja. Tavarat putoilevat käsistä, potkaisen varpaani tuolin jalkaan tai kynnykseen, kaadan jogurttia kahvin joukkoon ja sen sellaista. Aamukömmähdyksistä voi tehdä oman juttunsa mutta nyt keskitytään kahviin.
Tulin laskeneeksi, miten monta erilaista virhettä voin tehdä kahvia keittäessäni. Listasta tuli seuraavanlainen:
1) unohdan painaa virrat päälle
2) unohdan laittaa vettä säiliöön
3) unohdan laittaa kahvinporot suodatinpussiin
4) unohdan laittaa pannun paikoilleen
5) unohdan laittaa suodatinpussin
6) lataan suodatinpussiin kahvinporot, mutta unohdan laittaa sen paikoilleen
7) unohdan, montako mitallista olin laittanut
8) hipaisen suodatinpussitelinettä ja se putoaa lattialle
9) unohdusten yhdistelmävariaatiot, virta ja vesi, vesi ja porot, pannu ja porot jne.
10) seison kahvinkeittimen vieressä, unohdin mitä piti tehdä
11) menen kahvinkeittimen viereen mutta avaankin jääkaapin oven, unohdan koko kahvin
12) menen keittämään kahvia, mutta haenkin lasillisen vettä
Kahvi on tärkeää heti aamulla, silloin toistuvat vaihtelevasti virhekohdat 1-5. Muuhun aikaan päivästä voi sattua kaikenlaisia variaatioita siitä miten olen menossa keittämään kahvia tai miten unohdan keittää sen. Edellä kuvattu niistä vain muutama, mitä nyt mieleen tuli viime ajoilta.
Näiden lisäksi sitten tietysti ne kahvin keittoon liittyvät unohdukset, joita voi sattua pannukahvia keitettäessä. Lista on ehkä vähän lyhyempi, teen sitä kovin harvoin. Sitä paitsi eihän pannukahvia voi keittää kuin seisomalla sen vieressä tai kannattelemalla sitä nuotiolla kepin nokassa. Vai voiko?
Kahvi piristää aamulla ja päivällä. Nykyisin en enää juo pannullista päivässä. Määrä on pudonnut kahteen mukilliseen. Illalla kello kuuden jälkeen en juo kahvia (paitsi poikkeustapauksissa). Sanokoon kuka mitä tahansa, minulla kahvi vaikuttaa nukkumiseen, joka ilmankin on vähän huonoa.
Monella nautinnolla on rajansa, niin tälläkin. Sopivasti on oikein hyvä, mutta liika on liikaa.
8.5.2021 Asennoitumiskysymys
Vakavan sairausdiagnoosin saatuaan, sitä joutuu pohtimaan uudelleen asennoitumista omaan itseensä. Kuka minä olen? Mitä minä voin tehdä? Mitä minä ajattelen itsestäni?
Enää en voi sanoa, että olen se sama ihminen kuin olin kymmenen vuotta sitten. Tai voisin sanoa, mutta se ei olisi totta.
Sairaus, joka rajoittaa elämää, joka pakottaa sinut oopimaan uuteen normaaliin, se on minua kasvattanut. Paljon. Hyvään suuntaan.
Mieli on käynyt tuhansia kierroksia pohtien, olenko hyvä vai huono, kelpaanko enää mihinkään? Vastausta on vaikea muotoilla, koska vaatimus omaa suoriutumista kohtaan on ollut aika korkealla. Nyt sitä oli pakko tuoda alemmas.
Sydän työstää unelmia... se työstää ja muuttaa niitä kohtuullisemmiksi. Joidenkin kohdalla on tullut raja vastaan, joudun myöntämään etten enää halua tai pysty johonkin. Mutta lohdullista tässä on se, että tilalle on tullut uusia unelmia.
Elämä käy, joka päivä kohti tulevaisuutta. Voin itse valita kuinka vaativasti suhtaudun omaan tulevaisuuteeni, miten joustavasti kuljen ”torilta teatteriin”. Olen kysynyt itseltäni haluanko oikeasti tätä vai onko se vanhan minän jäänteitä? Onko se jotain sellaista jonka voi siivota jo pois listalta, koska aika vain yksinkertaisesti on kulkenut sen ohi. Juna meni jo. Voisin itkeä sen perään, en tee sitä, se vain kurjistaisi elämääni.
Haluan kulkea tulevaisuuteeni hymyssä suin kaikkina niinä päivinä jolloin siihen on aihetta. Haluan hymyillä myös niinä päivinä jolloin aihetta on vähemmän.
7.5.2021 Perhepotretti
Vuosikymmenten mittaan sitä tuppaa kertymään kaikenlaista tavaraa. Erityisen paljon minulle kertyi sitä kun tyhjensin sisareni kanssa vanhempiemme asunnon isän kuoltua. Äiti oli mennyt jo aikaisemmin.
Tässä kuvassa olen minä tuossa punaisessa mekossa äidin sylissä. Äidilläkin on punainen mekko. Vieressä on kummitätini, hänen sylissään serkkupoika. Alempana istuu mummo ja hänen sylissään serkkutyttö.
Kuvassa on myös vaari, joka nukkui pois kun olin muistaakseni yhdeksän. Ja vielä alempana äidin toinen sisko. Eno puuttuu kuvasta, koska oletan että hän on ollut kameran takana.
Kuvia on helppo säilyttää, vaikka muun tavaran joutuisikin pistämään pois. Ne vievät vain vähän tilaa. Niistä tai niiden säilyttämisestä ei tule taakkaa.
Perhepotretti arviolta vuosi 1970 tai -71.
6.5.2021 Takatalvi
Nukuin onnellista unta, ilman että piti kesken unien herätä kertaakaan. Paitsi, että se joka nukkuu täällä poistui aamuyöstä johonkin aikaan, kuulin oven kolahduksen, mutta en varsinaisesti herännyt siihen.
Nousin tekemään aamupalaa ja katsoin ulos ikkinasta. Hieroin silmiäni toisen ja kolmannenkin kerran. Mitä on tapahtunut? Olenko nukkunut ajassa taaksepäin, onko talvi kuitenkin vahvempi kevättä?
Eilen näin valkovuokkoja, toivottavasti ne eivät nyt paleltuneet.
Puuro poriseen, kahvinkeitin korisee ja minä vain katson tuota valkoisuutta. Takatalvi, olisitko niin kiva että toisit mukanasi kauniin ja lämpöisen kesän?.
Takatalvi toukokuussa
4.5.2021 Rauhoittuminen on vaikeaa
Muutamana päivänä olen ystävien kanssa keskustellut siitä, miten vaikeaa rauhoittuminen on. Monella meistä, myös minulla, on koko ajan kännykkä kädessä, ihan kuin se karkaisi johonkin, jos siitä ei pidä kiinni.
Selaamme uutisia syötteistä, jotka vilahtavat ruudulle. Sen jälkeen vilkaisemme mitä faceen kuuluu ja sitten instagram jne. loputon tarkistaminen. Niin ei oikeastaan pitäisi olla. Jatkuva itsensä keskeyttäminen vähentää keskittymiskykyä. Ainakin itse koen niin.
Keskittymiskyvyn heikkeneminen rasittaa ja väsyttää. Oikeastaan se turhauttaa. Turhautuminen oman toiminnan epäkelpoisuuteen turhauttaa lisää. Miksi teemme niin? Olen sitä miettinyt pääni puhki ja jonkinlainen lopputulos on se, että minä koen itseni läsnäolevaksi ja tärkeäksi kun olen koko ajan tavoitettavissa.
En ole osannut laittaa rajoja omalle tietotekniikan käytölle, esimerkkinä tuo kännykkä. Älypuhelin, josta on muodostunut viime aikoina älyttömyyspuhelin. Onhan se nyt ihan älytöntä koko ajan vahtia kännykkää, sähköpostia, viestejä, kavereiden päivityksiä, lukea uutisotsikoita.
Niin että riittäisikö minulle vähempikin? Vastaan itselleni, että kyllä riittäisi. Maailma ei kulje ohi, jos en juuri nyt lue juuri sitä uutista, jossa joku julkkis veti överit. Niin juuri, en tee sillä tiedolla omassa elämässäni yhtään mitään.
Miksi minun on niin vaikea ymmärtää sitä ja asettaa ne omat rajat? Syy on siinä, että en ole opetellut sitä tarpeeksi paljon, en ole tiedostanut sitä tarpeeksi hyvin, en ole sanonut sitä itselleni ääneen. Rajojen asettaminen vaatii epämukavuusalueelle menemistä, eikä sitä tule tehneeksi hetken mielijohteesta.
Minun pitäisi sanoa itselleni: Jätä älypuhelimesi kotiin kun lähdet lenkille, riittää että sinulla on aktiivisuusmittari ranteessa. Jätä puhelin keittiöön, kun aloitat työt, niin se ei häiritse töihin keskittymistä. Jos joku on soittanut, näet sen kyllä ja voit soittaa takaisin. Kun syöt niin laita kännykkä pois, keskity siihen syömiseen, maistele miltä peruna maistuu tai porkkanaraaste. Aamukahvi voi maistua erilaiselta, kun keskityt siihen kahviin etkä kännykkään.
Paperinen sanomalehti ei ole älykkyyslaite, niin päätettiin yhden kaverin kanssa. Se ei keskeytä sinua, eikä siihen painetut uutiset katoa uutisvirtaan näytöllä.
Hengästyin tuota kirjoittaessani. Niin että ei se ole mikään ihme, ettei pää ja mieli rauhoitu, kun jatkuvasti ympärilläni on ärsykkeitä, joille en tee mitään, vaikka voisin. Kun pää ei rauhoitu, ei myöskään fysiikka rauhoitu.
Minun pitää opetella rauhoittumista. Minun pitää olla hiljaisuudessa, jossa havainnoin ympäristöäni. Ihan niin kuin lapsena, kun näitä pahuksen älykkyyslaitteita ei ollut. Silloin kavereihin pidettiin yhteyttä kirjoittamalla kirjeitä. Kirjeet ovat vaihtuneet sähköpostiin ja lyhyisiin WhatsApp-viesteihin.
Pitäisi opetella sietämään se olotila, jossa en ole koko ajan tavoitettavissa, jossa en koko ajan tarkasta mitä kaverit päivittävät, jossa täytyisi olla ihan oman itsensä kanssa kahdestaan. Minun pitää hyväksyä omalle kohdalle se, että en näe ja kuule kaikkia uutisia.
Minun pitäisi rajoittaa laitteiden käyttöä ja olen rajoittanutkin. Rajoittamisessa on tietenkin haasteensa. Monet harrastamiseen liittyvät asiat täytyy tehdä älylaitteilla, läppärillä tai kännykällä.
Tämä kirjoittaminen on sitten vähän siinä ja tässä, osan teksteistä kirjoitan käsin ja sitten tallennan sen koneelle, osan kirjoitan suoraan koneelle.
Sitten mietin taas, että jos vain voisin käyttää vähemmän näitä älylaitteita. Kyllä minä voisin, siihen tarvitaan suunnitelma ja suunnitelmaan toteutus. Helppoa se ei tule olemaan.
Betoniset saappaat löytyvät Ylöjärveltä, en vain muista minkä tien varresta.
30.4.2021 Huonosti vedetty vieterilelu
Huonosti vedetty vieterilelu . . .
Niinpä, tämä joka aamuinen olotila on näköjään jäänyt pysyväksi. Olo on kuin huonosti vedetyllä vieterilelulla. Tältäkö tuntuu heistä, joilla on voimat ehtyneet iän vuoksi? Onko tämä se mitä yläkerran mummo tuntee, vaikka hänen ei tarvitse lähteä töihin?
Useina aamuina ja varsinkin maanantaisin olen miettinyt, että tämä nyt se uusi normaali ja että maanantaiaamut ovat aina näin väsyneitä?
Väsymys ja uupumuksen tunne eivät varsinaisesti estä minua tekemästä mitään, mutta ne häiritsevät mieltä.
Olen aina ollut aamupala-ihminen. Tarkoitan sitä, että en lähde mihinkään, jos en ole syönyt aamupalaa, edes pientä leivänpalasta. Toiset eivät saa mitään alas aamuisin vaan vasta kun ovat päässeet työpaikalle.
Nyt tehdään etänä töitä, milloin he mahtavat nyt juoda aamukahvinsa? Minä juon ennen töiden aloittamista. Ja mitä se minulle kuuluu milloin he kahvinsa juovat ja kuinka paljon. Mutta kahvin määrällä tätä väsymyksen tunnetta ei saa vähennettyä, kokeilin.
Mietin myös sitä, onko elämän tarkoitus tehdä suorittavaa työtä? Siis siinä mielessä, että työsi on suorittamista kaiken aikaa. Kyllähän työn tarkoitus on tuottaa tulosta ja suoritteita, mutta onko se minulle oikein, että suoritan päivästä toiseen. Varsinkin nyt kun nämä uupumus- ja väsymystunteet syövät iloa suorittavan työni tekemisestä.
Työni on mielenkiintoista, ei siinä mitään. Saan myös tehdä sitä ilman esimiehen päivittäistä seurantaa, tekemiseeni luotetaan. Mutta tämä oma olotila. Siinä on jotain pielessä. Onko se sitä, että vaadin omalta suoritukseltani enemmän kuin mihin koen pystyväni?
Vuorotteluvapaan aikana löysin kiireettömät ja rauhalliset aamut, pidin niistä. Nyt kaipaan niitä. Etätyö on siitä hyvä, että minun ei tarvitse lähteä mihinkään mennäkseni töihin.
Osa kiireettömyydestä säilyi, mutta aikataulut tulivat takaisin. Tietty määrä tunteja ja minuutteja tulisi tehdä joka päivä, jotta sovittu työaika täyttyisi. Ilman työtä ei ole elantoa, eikä minusta ole tyhjän päälle heittäytyjäksi. Seuraavan vuorotteluvapaan voin hakea vasta viiden vuoden päästä, jos niitä sitten enää on.
Tuo huonosti vedetty vieterilelu kuvastaa olotilaani kaikin puolin. Oikeastaan siihen voisi vielä lisätä sanan vanha. Siis vanha huonosti vedetty vieterilelu, jonka vieteri aukeaa epätasaisesti ja välillä kulkee hyvin ja välillä taas pysähtyy ja jumittaa paikalleen.
Kun innostun ja keskityn tunnin tai pari, sen jälkeen olen ihan puhki. Kävely ulkona auttaa jonkin verran. Päivittäinen liikunta olisi tärkeää, mutta joku päivä sitä vain tuntee olevansa sokerista eikä jaksa (lue viitsi) lähteä ulos. Tietäen, että pitäisi mutta laiskottaa.
Olenko huono ihminen, kun minua laiskottaa? En ole huono ihminen, mutta mieleni kertoo minulle niin. Taituroin hyvän ja pahan välillä, toisella olkapäällä masentava pirulainen ja toisella iloinen enkeli. Toinen heistä olisi valmis korjaamaan vanhan vieterini, toinen ei.
Väsymyskohtauksen keskellä on hetkittäin vaikea valita masennuksen ja iloisuuden välillä, järkeni sanoo toista ja mieleni toista. Tiedän että riittävä lepo auttaa jaksamaan.
Lepoa on myös se, kun rauhoitun paikoilleni, enkä koko ajan päässäni kertaa sitä että tuokin on tekemättä ja sitäkään et vielä tehnyt. Kirjaimellisesti huudan pääni sisällä että ”Nyt Pää Kiinni”. Päätän tämän ajatusjuoksun tähän.
27.4.2021 Arkipäivän tarinoita
Olen koko elämäni potenut jotenkin huonommuutta siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään hienoa tai kertomisen arvoista. Olen verrannut itseäni heihin, joilla on ulkomaanmatkoja, työmatkoja, kokemuksia upeista paikoista, kummallisista ruokakulttuureista ja kaikesta mikä ei ole arkista.
Vasta nyt parin viime vuoden aikana olen huomannut, että he, joilla on näitä ”huippukokemuksia” he kertovat samoja tarinoita elämästään kymmeniä kertoja uudelleen. Hienon tarinan kertojaa katsotaan ylöspäin, huokaillaan ”onpa hienoa”.
Viidettätoista kertaa samaa tarinaa kuunnellessa, tulee miettineeksi mikä on tuon henkilön elämän sisältö nykyään? Onko tavallinen arki heille liian tylsää? Heistä tulee minun silmissäni eräänlaisia ”yhden tarinan ihmisiä”. He ikään kuin pakenevat omaa nykyistä arkeaan menneeseen. Näinhän se ei ole, mutta kärjistän näkökulmaa tahallani.
Minun tarinassani ei ole yhtään loistokasta ulkomaanmatkaa, eikä yhtään huippu hienoa työreissua jenkkeihin tai mihinkään muuallekaan. Minun tarinani on selviämistä arjen haasteiden keskellä. Perhana vieköön, että olenkin selvinnyt. Kriisinhallintaa, sanon minä.
Olen ajatellut, ettei minulla ole mitään tarinoita omasta elämästäni kenellekään kerrottavaksi. Tänä aamuna lamppuni syttyi, kyllä minulla on, ne ovat arkipäivän tarinoita. Sellaisia arkipäivän tarinoita, joissa on vaikea alku, hankala väliosa ja kaikesta huolimatta ihan hyvä loppu.
Raskainkin elämäni koettelemus on nyt kääntynyt paremmaksi, ehkä jopa hyväksi. Kehtaan sanoa, että olen kiitollinen kaikesta kokemastani vaikka, piru vie, se ei ole ollut helppoa myöntää.
Tavallinen päivä voi olla tarina, jos sen aikana on löytänyt elämänsä ensimmäisen liito-oravan pesän tai nähnyt kattohaikaran. Tavallisen päivän tarinassa on pieniä arkisia asioita, joita pitäisi osata arvostaa enemmän.
Tarinan pituudella ei ole merkitystä. Tarina tulee jo siitäkin, kun muistat missä olit silloin kun WTC-torneihin iskettiin tai Estonia upposi. Mitä teit silloin, miten koit sen, mitä ajatuksia se sinussa herätti?
Yritän kertoa tällä sitä, että oman arkipäiväisen olemisen arvostaminen tulisi nostaa parempaan arvoon. Ihmisen elämä on liian lyhyt siihen, että tavoittelee koko ajan vain enemmän ja parempaa.
Minun arkipäiväinen tarinani on aivan yhtä arvokas kuin hänen, joka on tehnyt matkoja hienoihin paikkoihin tai hänen, joka on onnistunut löytämään ydinhiukkasen. Minä olen löytänyt itseni.
Arkipäivän tarina tulee siitä että ihan itse tein hyllyn, kierrätysmateriaalista.
21.4.2021 Käytkö usein täällä?
Tänä aamuna kävin kävelylenkillä ennen töiden aloittamista. Kävelyä pitää lisätä ja jalkojen lihaksia vahvistaa, koska sain vasempaan polveen uuden diagnoosin, alkava nivelrikko.
Nivelrikko on sukurasite ja oikeastaan hyvä ettei se ole vaivannut tätä ennen. Sen ilmaantumisella nyt, ei ole mitään tekemistä edellisten sairauksieni kanssa.
Olin siis kävelemässä tuolla harjun pururadalla ja kääntynyt jo tulemaan takaisinpäin, kun perässäni tullut sauvakävelijä sai minut kiinni. Vauhtini ei nyt ole kovin ripeä, koska polvi.
Sauvakävelijä oli eläkeläismies, joka alkoi heti jutulle tutulla repliikillä ”Käytkö usein täällä?” Käynhän minä mutta paljon myöhempää aikaan. Tämä aamu oli poikkeus, koska heräsimme ajoissa ja nousimme ylös. Aamulenkin olin jo ajatellut monta päivää sitten, mutta kai se on laiskuutta, etten ole sitä saanut toteutettua.
Sauvakävelijällä oli selvästi sosiaalisen kanssakäymisen tilaus. Minulla puolestaan ei ollut mitään sitä vastaan, että vaihdan muutaman sanan kuntoilevan eläkeläisen kanssa. Puhuttiin kevään linnuista, jotka nyt juuri sirkuttavat puissa ja siitä että kyllä oli hyvin hoidetut ladut talviaikaan.
Mutta se että en ole saanut tuota aamulenkkiä toteutettua nyt töiden alkamisen jälkeen, on omasta mielestäni laiskuutta. Laiskuus on sitten taas johdannaista siitä vapaalla olosta, jolloin sai lojua peiton alla juuri niin pitkään kuin halusi. Sitten kun tunsi olevansa valmis nousemaan aamukahvin keittoon, saattoi tuntea itsensä heränneeksi ja virkeäksi. Siis useimmiten ei aina ja joka päivä.
Vapaalla oloni sattui nyt hyvään aikaan, mutta toisaalta on nyt käynyt selväksi, etten ole liikkunut tarpeeksi enkä tehnyt lihaskuntojumppaa oikeastaan ollenkaan. Olen ryhmäliikuntaihminen näiden kahvakuulien heiluttelun suhteen. Tykkään erityisesti myös kuntonyrkkeilystä, sitähän ei nyt ole ollut vuoteen. Ihme ei ole, että kunto on rapistunut ja nivelet huonontuvat.
Käytkö usein täällä, oli oikeastaan aika piristävä kysymys. Epätavallista näin lenkkipolulla. Mahdanko saada itseni ulos useampana aamuna vain päästäkseni jutulle tuon sauvakävelevän eläkeläisen kanssa? En tiedä vielä, mutta jokin ajatuksen murunen siinä kyllä olisi.
Joku rastas se siellä lauleskeli.
14.4.2021 Voinko valita rokotuksen
Pohdin tuolla henkilökohtaisen fb-sivun puolella koronarokotusta ja siihen liittyvää keskustelua.
Liitän sen tännekin, koska on olennainen osa syöpäni jälkeistä elämää. Puolustuskykyni ei hoitojen takia enää ole 100%. Ilman niitä en ehkä edes kirjoittelisi täällä enää.
Tunnen monia syövän sairastaneita ja nyt vuosia terveenä olleita.
Miten olisi käynyt jos olisin kieltäytynyt sytostaateista siksi että niistä tulee karmea olo ja hiukset lähtee?
Saman kysymyksen voin nyt esittää itselleni, miten käy jos en ota rokotusta ja saan viruksen? Luultavasti sairastun vakavasti.
Mietin koronarokotusta vs koronan sairastamista.
Katselin eilen hetken A-studiota ja asiantuntija sanoi koronaviruksen aiheuttavan veritulppia ja siihen liitettäviä oireita. Korjatkaa jos muistan väärin.
Nyt tapetilla olevat rokotteen riskit ovat siis johdannaista itse viruksen aiheuttamista oireista eikä niinkään vain rokotteeseen liittyvistä riskitekijöistä.
Päättelin tästä että olenpa nähnyt asian hyvin yksisilmäisesti, miettiessäni mahdollisuutta valita rokote sitten aikannaan kun oma vuoroni on. Jos saan oireita mistä tahansa rokotteesta, syyllinen ei ole yksin rokote vaan virus jota vastaan se annetaan.
Jos rokote toimii kuten sen pitäisi, sen tuomaa suojaa vastaan voin turvallisin mielin liikkua ihmisten ilmoilla ja käydä ryhmäliikuntaharrastuksissa.
Rokotteen riskejä vastaan on helpompi kritisoida, koska tiedetään selvästi kuka rokotteen on valmistanut. Virustakin voidaan kritisoida, vastassa on vain tuntematon jokin jonka voi saada vastuuseen vain kirjoittamalla siitä fiktiivisen tarinan.
Mielikuvituksessa kaikki on mahdollista.
Tutkijoiden on pitänyt koronarokotetta kehittäessään käyttää sekä faktaa että fiktiota. Suurimmat keksinnöt syntyvät hulluista ideoista, sattumasta ja oikeista faktoista.
Syyllistyn itse puusilmäisyyteen ja siihen etten ole aina tarkastanut kaikkia saatavilla olevia faktoja, kun päästän mielipiteeni ulos. Mutta sehän on vain inhimillistä. Koitan parhaani mukaan silti oikaista suurimmat sammakkoni. 🤔
12.4.2021 Kaikki ne väsyneet hetket
Milloin olet viimeksi nähnyt minut väsyneenä? Et ole tainnut nähdä, koska silloin minä en ole aktiivinen vaan lojun sohvalla tai sängyssä keräten uusia voimia. Toisinaan siihen saattaa mennä parikin päivää.
Tiesitkö, että minä väsyn ja uuvun paljon helpommin kuin ennen, vaikka tekisin kivoja asioita. Silloin kun en ole aktiivinen, en myöskään kerro siitä, että nyt minua väsyttää, minä lepään.
Nyt kerron, että hiljaiselon päivinä minä todellakin kokoilen itseäni ja laahustan keittiön, olohuoneen ja makuuhuoneen väliä. Päässäni kiertää ajatus ”mä en jaksa, mä haluun levätä”. Minä lepään enkä päivittele someen, mua väsyttää. Kuka nyt haluaisi lukea päivityksiä kolme päivää peräkkäin ”mä oon hei väsyny”.
Minun akussani ei ole enää varavirtaa niin kuin oli kymmenen vuotta sitten. Silloin saattoi hyvin pärjätä kuuden tunnin yöunilla ja touhuta töissä ja harrastuksissa kellon ympäri, samalla hoitaen lapset ja kodin. En muuten jaksaisi enää. Jaksamisen uusi normaali on tullut pysyväksi, eikä se ole sama kuin ennen.
Kun olen käyttänyt päivän koko energian, sitä pitää ladata paljon kauemmin kuin aikaisemmin. Tuntuu siltä, että lataukseni on mennyt miinukselle. Kummallista eikö totta? Jos oikean akun lataus loppuu se vain lakkaa toimimasta.
Sama ilmiö ei ole yhtä verrannollinen oman akkuni jaksamisen kanssa. Saatan käyttää tänään vähän huomista energiaa, joka sitten tarkoittaa sitä, että huomenna on vähemmän energiaa käytettävissä.
Ennen pystyin käyttämään eilistä varastoon jäänyttä energiaa, enää se ei toimi niin. Ainakin minusta tuntuu siltä, että vaikka eilen olisi kuinka hyvin ladannut ja tänään sitten käyttäisi niitä hyviä ladattuja tunteja, se huominen olotila on silti kuin olisin eilen käyttänyt tämänkin päivän energiat.
11.4.2021 Muista silloin minua, kun kirppu puree sinua
Näin loruteltiin silloin kun olin ala-asteella. Tyttöjen keskuudessa kiersi kirja, johon kaverit kirjoittivat runoja, loruja ja liimasivat kiiltokuvia. Tämän lisäksi kiersi Ystäväni-kirja, jossa kerrottiin mistä ruuasta pitää ja mitä asioita inhoaa. Tämä lyhyenä ja ensivaikutelmalta epäloogisena aasinsiltana siihen, että pari päivää sitten minulle soitti kouluaikainen kaveri. Meillä on ikäeroa nelisen vuotta mutta pyörimme ainakin samoilla seurakunnan järjestämillä lasten- ja nuortenleireillä.
Sovimme, että soittelemme vielä uudelleen. Hän nimittäin myös on sairastanut syövän, vaikka eri diagnoosilla kuin minä. Tiedämme silti mistä puhutaan, kun puhutaan syövästä ja sen hoitamisesta. Meitä kumpaakin on purrut ja kalvanut syöpähoidoissa käytetyt sytostaatit. Me tiedämme mitä on, kun naisesta viedään kaikki voimat, täysivaltaisesti.
Ihmettelette varmaan, miten hän tuli ottaneeksi yhteyttä. Se ei ollut sattuma. Hän näki Akuutti-ohjelman, jossa minä olin haastateltavana rintasyöpäpotilaan ominaisuudessa. Vaikka olenkin vuosien ja hoitojen takia muuttunut melkoisesti, hän tunnisti minut siitä huolimatta.
Miten tuo kirppu sitten kuuluu tähän tarinaan?
Olimme tänään avokkini kanssa kevään ensimmäisellä ploggauskävelyllä. Eli keräsimme luontoon heitettyjä roskia. Ploggaus on ihmisten uusi harrastus, joka on herännyt ensin heidän keskuudessaan, jotka ovat huolestuneita luonnon tilasta ja sinne joutuneista roskista. Sitten olemme me, jotka vain ärsyynnymme niistä roskista ja mieluummin keräämme niitä pois, kun vain paheksumme niiden heittelijöitä.
Kun olimme keräyskävelymme saaneet tehtyä, jokin puri minua niskaan. Se jokin meni littanaksi sormieni välissä, mutta olihan se nyt selvitettävä mikä minua puri. Puremajäljistä päätelleen syyllinen oli lintukirppu. Lintukirput heräävät jo keväällä ja pureskelevat kaikkea tielleen osuneita. Jos et tykkää ötökoistä, älä mene katsomaan googlesta miltä se näyttää, lupaan että et halua nähdä.
Vanha kaveri ilmestyi yhtä tyhjästä kuin kirppu tänään. Kirppua ei enää ole, mutta vanha kaveri on tästä päivästä tulevaisuuteen yksi osa elämääni.
8.4.2021 Kauhan hautajaiset
Aarvoisa turkoosi kauhani, sait hyvän elämän aamupuurojeni valmistajana. Palvelit minua uskollisesti ja katkeamatta useita vuosia. Mutta sitten yhteinen matkamme päättyi yhtenä keväisenä huhtikuun aamuna. Saatoin sinut viimeiselle matkalle sekajätteisiin. Jään kaipaamaan turkoosia.
