Mummolandialle onnittelut

Olipa kerran unelma, joka asui seinälaudoissa ja omenapuissa, mansikkamaassa ja kukkapenkissä.

Se haaveili kangaspuista, kakkupäivästä ja joutenolosta. Se unelmoi perhosista, pörriäisistä ja maata tonkivista kastemadoista.

Eräänä päivänä sen voima nousi kompostista, käyden pitkin nurmikkoa ja marjapensaiden alustoja. Se tunnusteli perennoja ja kivisiä polkuja. Se ripotteli papanoita ja kariketta vähän sinne ja vähän tänne.

Ja jäi sitten odottamaan kevätsadetta ja auringonpaistetta.

Siellä maagisessa puutarhassa, kaupungin toisella laidalla, salaperäisen järven rannassa Unelma varttui voimiensa kanssa. Sen sisällä tuoksuvat ideat syötävistä kukista, yrttiteestä ja tarinamatoista, kehittyen päivä päivältä kirkkaammiksi.

Tapahtui sitten huhtikuun ensimmäisenä päivänä, että Unelma avasi silmänsä ja sai nimen Mummolandia. Siitä päivästä tuli Mummolandian syntymäpäivä.

Onnea Mummolandia sinusta on kasvamassa kaunis ja aktiivinen yhteisöllisen joutenolon tyyssija.

Taannoin kerroin facebook sivullani, että osallistun 21 päivän kiitollisuushaasteeseen.

Niin tein, enkä siitä sen suurempaa numeroa tehnyt. Joka aamu kirjoitin kolme kiitollisuuden kohdetta. Oikeesti piti miettiä, mistä tänään tai juuri tässä hetkessä olen kiitollinen.

Haaste tuli valmiiksi päivä ennen kuin itäinen naapuri aloitti sodan. Noiden 21 päivän aikana suurin kiitollisuus kohdistui aamupuuroon ja -kahviin, kolmantena kohteena olivat ulkolumaastot.

Nyt olen joka päivä kiitollinen siitä, että meillä on vielä rauha. Joka päivä pyydän mielessäni, että sota loppuisi. Isäni oli sotaveteraani, olen kiitollinen että hänen ei tarvinnut tätä maailmantilannetta nähdä. Hän oli osansa tehnyt.

”Sydän, pidä huolta. Älä anna vielä periksi.”

Toivon ja rukoilen, että ne jotka voivat vaikuttaa rauhanneuvotteluihin ja tuon epäoikeudenmukaisen sodan loppumiseen, eivät anna periksi.

Toivon, että meistä kukaan ei anna periksi.

Koitan keskittyä siihen miten tästä selvitään. Teen sen mihin pystyn.

Minulla on punainen polkupyörä. Sen takatelineen vasemmalla puolella on kiinni oranssi turvaviiri. Ojennan sen oikeaan asentoon. Poljen kahden kilometrin matkan hiekkatietä kyläkirjastoon joka viikko. Kirjasto on auki kahtena iltana viikossa. Minä haluan lukea jännitystarinoita, en koulukirjoja. Haluan lukea Aku Ankkaa, Lucky Lukea ja Asterixia. Välillä äiti sanoo, että sarjakuvat eivät ole oikeaa lukemista.

Olen vasta 11-vuotias, en ymmärrä miksi äidin mielestä sarjakuvat eivät ole oikeaa lukemista. Onhan sarjakuvia Maaseudun Tulevaisuudessakin, jota isä lukee. Kuitenkin äiti on tyytyväinen, että luen niin paljon ja kirjasto on niin lähellä. ”Muista sitten ajaa varovasti ja tien oikeaa reunaa”, äiti sanoo, kun kerron lähteväni käymään kirjastossa.

Kylätie on kapea ja siinä liikkuu usein isoja traktoreita peräkärryineen. Sikalalta haiseva eläinkuljetusauto menee ihan läheltä minun pyörääni. Tuntuu pelottavalta, kun niin pitkä ja korkea auto menee ohitse. Tuntuu siltä kuin sen vetovoima ensi vetäisi minut isojen pyörien väliin ja sitten työntäisi minut tieltä ojaan.

Maitoauto käy meillä pihassa, muutaman kerran viikossa. Se on niin iso, että ihmettelen, miten se mahtuu kääntymään niin, ettei se peruuta äidin kukkamaahan. Mahtuu se, olen itse nähnyt. Joskus keväisin, kun piha on lumien sulamisen jälkeen pehmeä, maitoauton renkaista jää nurmikkoon syvät jäljet. Niihin isä tuo pellolta multaa ja kieltää minua ja siskoani koskemasta multaisiin kohtiin.

Äidillä on niin vähän rahaa, ettei hänellä ole varaa ostaa sarjakuvakirjoja omaksi. Saan kyllä värikyniä, tusseja, kumeja, lyijykyniä, piirustuspaperia ja vihkoja, sakset ja liimaa, mutta en kirjoja enkä sarjakuvia. Kotiliedessä ja Pellervossa on oma lasten- ja nuortenpalsta. Kirjoitan sieltä talteen pieniä runoja, niihin pieniin vihkoihin, joita äiti on minulle tuonut. Kirjoitan myös päiväkirjaa, se on tietenkin oma salaisuuteni.

Päiväkirjan kannessa on vaaleanpunaista sateenvarjoa päänsä päällä pitävän tytön kuva. Tytön vieressä istuu pieni ruskeavalkoinen koira. Koira katsoo tyttöä ja tyttö katsoo koiraa. Olisi kiva, jos meilläkin olisi koira. Mutta äiti sanoo, että isä ei halua tänne koiraa ja että kissat riittävät. Kun minä kasvan isoksi, hankin sitten oman pienen koiran itselleni.

Kirjastossa on ystävällinen kirjastotäti, hänen nimensä on Anita. Minun mielestäni hän on kauhean vanha ja tietää kirjoista varmaan kaiken. Kai hän osaa ulkoa kaikki kirjat, mitä meidän kyläkirjastomme hyllyissä on. Toisinaan Anita ihmettelee, että joko sinä nämä kaikki luit? Kyllä, kyllä minä luin, niin minä vastaan hänelle. Minä olen lukutoukka, minä ahmin kirjoja. Välillä käy niin, että iltaisin luen taskulampun valossa peiton alla. Muutaman kerran äiti on yllättänyt minut ja sanonut että silmät menevät kieroon, jos lukee pimeässä.

Anitalla on isot ruskeasankaiset silmälasit ja harmaa pitsikuvioinen villatakki. Villatakin hän on varmaan kutonut itse, koska olen nähnyt hänellä puikot joskus kirjastossa käydessäni. Hän osaa kutoa yhtä hyvin kuin minun äitini. Minä en kudo. Sukkapuikot ovat tyhmiä ja tuntuvat kylmiltä sormissa.

Minun maailmani on näissä kirjoissa, näissä seikkailuissa. Luen kaikki kirjaston Viisikot ja Kolme etsivää -kirjat. Luen kaikki kivat sarjakuvat, kuten Asterixit, Lucky Luket ja yhden sellaisen, jonka nimi on Pienet vihreät miehet. Pienissä vihreissä miehissä on ihmisiä alastomina ja vihreät miehet ovat avaruudesta tulleita ukkeleita. Muistan myös sarjakuvan Älli ja Tälli. Ne tyypit hölmöilivät ja niille sattui kaikkea ihan hoopoa.

Pöydälläni on kirjaston kirjoja isompi pino kuin koulukirjoja. Äiti sanoo, että pitäisi lukea koulukirjojakin. Minua ei kiinnosta, ymmärrä jo, ei kiinnosta. Minä haluan olla seikkailija kuten Viisikoiden Anne. Minä haluaisin ratkaista jonkin salaisuuden, salaisuuden, joka löytyy jostain jännittävästä paikasta.

Olen miettinyt, löytyisikö naapuritontin palaneen talon raunioista jokin johtolanka, jota voisi alkaa selvittämään. Voisiko siellä olla metallinen rasia, joka on säästynyt tulipalossa ja sen sisälle on kätketty aarrekartta. En kuitenkaan uskalla mennä kiipeilemään raunioille, etten putoa palaneiden seinien joukkoon. Sieltä ei minua löydettäisi, ei ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Luen äidin antamaa kirjaa Monte-Criston kreivi. Sen kirjan äiti on saanut joskus kummitädiltään syntymäpäivälahjaksi. Hän sanoi, että luki sen monta kertaa uudelleen. Minun lukupaikkani on vanha nojatuoli, jossa on puiset käsinojat ja punaruskea kangaspäällinen. Nojatuoli on oikeastaan aika epämukava, mutta se ei minua niin paljon haittaa. Vaihdan asentoa monta kertaa, ihan huomaamattani ja asettelen jalat käsinojien yli tai ali. Luen kuulemma kummallisessa asennossa, mitä sitten, näin on hyvä.

Kun kirja loppuu, lähden metsään. Kätken ison kiven alle koloon, johon juuri ja juuri mahdun, sellaisen ”Salaisuuksien rasian”. Sinne olen kerännyt kolme asiaa: onnea tuottavan valkoisen kiven, pennin rahan (jonka sain mummolta) ja riisimuropaketista tulleen Idefixin näköisen koirahahmon. Kivenkolo on minun salaisuuksieni piilopaikka. Siitä ei tiedä kukaan muu kuin minä. En ole kirjoittanut siitä edes päiväkirjaan, siltä varalta, että pikkusisko saisi päiväkirjan käsiinsä ja saisi tietää asiasta. Kolo tuoksuu kostealta metsän sammaleelta, eikä sinne paista aurinko. Sieltä pitää peruuttaa pois, koska se on niin pieni, ettei siellä mahdu kääntymään.

Rakastan kiipeilypuita, sellaisia, joiden alimmat oksat ovat sillä korkeudella, johon yletän varpustamalla. Puut tuoksuvat hyvältä, pihkalta ja puulta. Kiipeän kolokiveni lähellä olevaan isoon mäntyyn, karkuun kaikkia aikuisten typeriä kouluasioita. Puunoksalla on turvallista haaveilla olevansa kuin Peter Pan, joka osasi lentää. Minä lennän täältä vielä joku päivä, lennän jonnekin jossa olen rohkea ja autan muita.

Edellä kuvatut ovat hyviä muistoja lapsuudesta, jolloin luin todella paljon. Kaikkia lukemiani kirjoja en muista, eikä sillä ole niin väliä. Enimmäkseen luin jännitys- ja seikkailutarinoita. En koskaan lukenut tyttökirjoja, joissa kerrottiin hevosista tai ystävyydestä. Ehkä siksi, että minulla ei ollut ystäviä tai siksi että ne eivät vain kiinnostaneet minua. Minun ystäviäni olivat kirjat ja niiden sisällä olevat tarinat. Nykyisinkin vielä luen mieluiten dekkareita, joiden mukana pääsee arkitodellisuudesta hetkeksi pois.

Nuoruusvuosina lukeminen jäi, oli liikaa kaikkea muuta. Töitä, poikaystävä ja televisio. Todellakin, siihen aikaan meille tuli väritelevisio ja takapuoli liimaantui olohuoneen sohvaan kiinni, töllötettiin telkkaria. Tehtiin kattilassa itse popcornia ja naurettiin Mennään Bussilla -sarjaa.

Poikaystävä oli sellainen, joka ei lukenut ja antoi ymmärtää, että hullut vain lukevat. Lukemisella voi menettää järkensä. Se oli perin kummallista, näin jälkeenpäin ajatellen. Mielestäni, lukeminen tukee mielen koossa pysymistä. Lukemalla pääset uusiin ja erilaisiin maailmoihin, löydät mielenkiintoisia asioita, opit ja kehityt.

Lukemisen ohella kirjoittaminen kulki mukana huomaamattani. Lapsuusvuosieni aikaan se oli tavallista ja varsinkin tyttöjen keskuudessa kuului kirjoittaa päiväkirjaan, mitä oli päivän aikana tapahtunut. Mistä piti, mistä ei pitänyt ja ne sisällä kiemurtelevat tunteet, joita oli luokan poikia kohtaan. Minulla oli useita kirjeenvaihtokavereita, eri puolilta suomea. Kirjoittaminen oli päivittäistä. Kaikki ala-asteikäisenä kirjoitettu on kuitenkin poissa. Päiväkirjat ja säilytetyt kirjekavereiden kirjeet oli hiiri nakertanut vintillä ja ne päätyivät kaatopaikalle vanhempieni muutettua kotitilaltaan kunnan keskustaan. Jäljellä on enää hataria muistikuvia. Ehkä parempi niin.

Kirjat ja kirjoittaminen kannattelivat ja pelastivat elämäni, ne ovat edelleen ystäviäni ja kulkevat kanssani, kunnes kirjoitan viimeisen rivin oman elämäni tarinaan. Mutta siihen menee vielä aikaa.

*******

Varsinainen kirjoitus oli pedempi, mutta tämän tekstikentän merkkimäärä ei riitä kokonaisen kirjoituksen julkaisuun.

Äitiydelle asetetaan vaatimuksia niin omasta kuin yhteiskunnankin suunnasta. On määritelty millainen on hyvä äiti. On myös isoin otsikoin kerrottu millainen on huono äiti.

Äidiksi tullessa ei saa äitiyden käyttöopasta, vaikka kaikenlaisia lastenkasvatusoppaita onkin kirjoitettu. Äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen täytyy opetella ihan itse.

Omasta näkökulmastani katsoen, äitiys on haasteellista. Minäkin hankin erilaisia oppaita vain todetakseni ettei tää nyt ihan näin mene.

Äidin pitää huolehtia lapsista, perheestä ja itsestään ja omista vanhemmistaan. Hänen täytyy pitää huolta omasta kunnostaan, mutta sitä ei saisi tehdä lasten kustannuksella.

Nyky-yhteiskunnan normien mukaan äidin täytyy käydä töissä. Työelämän ehtojen mukaan työ täytyy ottaa sieltä mistä sen saa, vaikka matkaa työpaikalle olisikin.

Muodostuu lähes mahdoton yhtälö: työsi on kaukana, joudut ehkä olemaan pois kotoa, samaan aikaan hyvän äitiyden vaatimus kertoo että sinun pitää olla lasten luona kotona.

Näin kävi minulle. Otin vastaan työn ja jouduin olemaan poissa kotoa. Tunsin itseni huonoksi äidiksi. Olin viikonloppuäiti. Niin vain kävi, elämä kuljetti. En halunnut olla yhteiskunnan tuottamaton jäsen.

Lapset kasvoivat ja tuli teini-ikä. Ei ollut helppoa. Pääsin tekemisiin sekä poliisin että lastensuojelun kanssa. Kukaan ei toivo sellaista, mutta sellaista tapahtuu. Lapseni on hengissä ja kovaa vauhtia kasvamassa aikuiseksi.

Olen miettinyt useita kertoja, olisiko jokin mennyt toisin jos olisin valinnut eri tavalla elämän risteyskohdissa. Onko vika minussa kun teini suoraan sanoen hakeutuu ongelmiin.

Vastausta ei ole tai se on kyllä ja ei. Äitinä voin ja minun pitää tehdä parhaani niillä voimilla jotka ovat juuri siinä hetkessä. Niillä vanhemmuuden taidoilla jotka olen oppinut. Muuta en voi kuin olla äiti.

Tämän tekstin lähetin kirjoituskilpailuun, jonka aiheena oli huominen. Huominen nimenomaan syöpää sairastavan, siitä toipuneen tai läheisen näkökulmasta. En sijoittunut, tekstejä oli kymmeniä. Voittajatekstit luettuani, totesin niiden olleen yksinkertaisesti omaani parempia. Mutta se pidemmittä jaarituksitta:

Onnellinen tulevaisuus

Keskellä pimeää talviaamua avomieheni toteaa aamukahvimuki kädessään ”Eihän tuonne voi ihminen mennä, kun on umpipimeää ja jääkylmää.” Niinpä, tämä vuodenaika on kylmää ja pimeää. Siitä huolimatta sain aamulla kokea pienen hetken onnellisuutta. Tuo tunne tuli niinkin pienestä ja arkisesta asiasta kuin aamupalasta, jonka mies ehti valmistaa tänä aamuna ennen minua.

Näitä lisää ajattelin, eikä se ollut uusi ajatus. Se oli iloa tuottava onnellinen ajatus, hetki kun sai kokea olevansa prinsessa. Se oli myös ajatus, jonka jälkeen voin ajatella, että onhan meillä loppu elämä aikaa. Kaikki huomisesta aamusta kaikkiin tuleviin huomisiin.

Kaikki huomisesta eteenpäin on tietenkin arvoitus. Minään aamuna en voi tietää ihan tarkkaan ja varmasti, mitä sinä päivänä tulee tapahtumaan. Se ei silti rajoita, tai ei saisi rajoittaa minua suunnittelemasta tulevaisuutta, kaikkia huomisia päiviä, haaveilemasta uusista asioista, uusista kokemuksista, uusista ulottuvuuksista.

Mietin, jos ei tänään niin milloin sitten? Milloin on parempi hetki astua omien rajojen ulkopuolelle, muuttaa mielipidettä jonkin asian suhteen, milloin antaa itselleen mahdollisuuden kokea huomisen mahdollisuudet?

Huomisen haaveilujen keskellä elän tätä päivää, tätä pienten hyvien asioiden arkea. Minulle, arkipäivän tavalliset pienet asiat ovat tulleet lähelle ja arvokkaiksi aivan uudella tavalla kuin ennen rintasyöpää. Osaan arvostaa tätä päivää ja huomista lahjana ja mahdollisuutena, uskallan toteuttaa omia haaveita ja unelmia, uskallan toivoa. Elän aikaisempaa enemmän tässä päivässä ja tässä hetkessä. Unelmat huomisesta ovat tarpeellisia ja kannattelevia. Tuon niiden kautta itselleni, ja siinä sivussa myös toisille, hyvää mieltä.

Minulle unelmoiminen ja haaveileminen on henkisiä voimia lataava energialähde. Olen kuitenkin sen verran realisti, että osaan tunnistaa jotkut haaveet utopistisiksi. Unelmien utopistisuus ei silti rajoita unelmointiani, miksi pitäisikään? Mikään suuri keksintö, idea, mahtava tapahtuma, oivallus, ei olisi syntynyt ilman haaveilemista ja unelmointia. Totta kuitenkin on, että pelkkä haaveileminen ei vielä tee todeksi yhtään asiaa.

Jokaisen haaveen toteutumiseksi tulee myös tehdä toimenpiteitä. Esimerkiksi minä haaveilen lomamatkasta jonnekin lämpimään. Mitä sen eteen pitää tehdä? Ensin pitää säästää rahaa matkaa varten ja kun tarvittava määrä on koossa matkan voi toteuttaa.

Jos haaveilet siitä, että osaisit kutoa villasukat, tarkoittaa se sitä, että sinun tulee käydä kaupassa hakemassa sukkapuikot ja lankaa. Sen jälkeen sinun tulee ottaa selvää siitä, miten opit kutomaan. Onko joku ystävistäsi taitava ja voisi opettaa sinua vai onko sinulla jo luonnostaa kädentaitoja niin että voit oppia sen, vaikka YouTube videolta. Sen jälkeenhän voit yllättää itsesi ja monet läheisesi uusilla kauniilla villasukilla. Kaikki tämä tapahtuu huomenna; yleensä näin, ellet nyt juuri päätä lähteä sinne kauppaan tältä istumalta.

Huominen on hyvä päivä. Joka aamu voit ajatella, tänään on se hyvä päivä, josta eilen haaveilin ja jota toivoin. Kuulostaako siltä, että hyvä päivä voi olla aina vasta huomenna? Mietihän uudelleen. Huomasitko jo, jokainen huominen on tänään tämä päivä, tänään on hyvä päivä. Tänään hyvänä päivänä toteutan jonkun pienen asian. Sellaisen, josta saan hyvää mieltä itselleni. Sellaisen, jonka kautta voin kokea olevani pienen hetken prinsessa. Vaikka näin: tehdään jalkakylpy ja laitetaan kännykästä soimaan spa-musiikkia, laitetaan silmät kiinni ja nautitaan hetkestä.

Unelmointi on vaihtunut toteutukseen. Kaiken, tai ainakin paljon, huomiseen lykkäävä Sitku-ajattelu on minulla suurimmaksi osaksi jäänyt taakse, tämän rintasyöpämatkani aikana. Minä muutuin, epävarmuuden, vaikeuksien, tuskien ja kyynelten kautta, muutuin paremmaksi ihmiseksi. Sain lisää luovuutta ja rohkeutta. Aloin arvostaa itseäni ja myös ymmärtää itseäni. Huominen ei enää ole ”sitku jään eläkkeelle”, ”sitku lapset on muuttaneet omilleen”, sitku sitä sun tätä.

Parempi huominen on minun sisälläni. Kukaan muu, ei ole vastuussa siitä, että minun huomiseni on hyvä, iloinen ja onnellisia hetkiä sisältävä. Minä itse tiedän mistä pidän, mistä haaveilen, mitä haluan toteuttaa ja mikä tekee minut iloiseksi. Kuulostaako itsekkäältä? Saattaa kuulostaa.

Ajatellaanpa sitä sillä tavalla, että sinun tulee ensin auttaa ja kunnioittaa itseäsi, jotta voit auttaa ja kunnioittaa muita. Tämä hyvällä tavalla itsekäs ajattelu on eri asia kuin itsekeskeisyys, jossa ainoa lähtökohta on oma napa.

Edellä sanoin tulleeni paremmaksi ihmiseksi syövän kautta. Sen ymmärtäminen kesti hetken. Kysyin monesti itseltäni, miten vaikeista asioista voi olla hyötyä? Sain lopulta vastauksen, vain vaikeuksien läpi kulkenut voi nähdä pienet, arvokkaat ja hyvä asiat elämässään.

Eilen opin, tänään teen, huomenna suunnittelen jotain uutta. Huominen tarvitsee tämän päivän ja eilisen, ollakseen huominen. Ilman eilistä ja yhdessä jaettuja Rinnakkain-siskojen kokemuksia, en olisi tänään tässä kirjoittamassa. Syöpä teki minusta kirjoittajan. Enää en mieti olenko kirjoittanut kaikki kieliopillisesti oikein, ovatko pilkut paikoillaan ja että kaikki taivutukset ja aikamuodot ovat kohdillaan.

Tämä kirjoittaminen kantaa vielä huomennakin. Huomenna opin lisää kirjoittamisesta. Voin kirjoittaa itselleni näitä alussa mainittuja pieniä onnellisia hetkiä prinsessana, vaikka kokonaisen haaveilukirjan tai satukirjan tai novellikirjan. Aloitan tänään ja jatkan huomenna.

Pieniä hetkiä prinsessana, ei kuitenkaan tarkoita, että ne hetket pitäisi kokea marmorilinnassa tai palvelijoiden ympäröimänä tai että elämän pitäisi koko ajan olla kuin satua. Eikä sitä, että jokainen huominen olisi aina eilistä parempi, kauniimpi ja onnellisempi. Muistellaan yhtä satua. Miten vaikeaa Tuhkimolla oli ennen kuin hänen kummihaltijattarensa tuli auttamaan. Pääsette ehkä paremmin kiinni siihen, mitä tarkoitan tällä vaikeuksien kautta voittoon ajattelulla. Tuhkimo toivoi parempaa huomista, ei luopunut toivosta, oli kärsivällinen ja johdonmukainen. Hän teki salaa mukavia asioita itselleen.

Minun ei tarvitse tehdä salaa mukavia asioita itselleni, en elä Tuhkimo-sadussa. Eikä oikeassa elämässä ole prinssejä valkoisilla ratsuilla etsimässä neitoa, joka sopii unohtuneeseen lasikenkään. Mitä sitten? Sadun tarkoitus onkin tuoda hyvää mieltä ja osoittaa että toivolla on paikkansa ja tarkoituksensa.

Jokainen huominen on toivoa täynnä. Jokainen huominen on uusi mahdollisuus. Jokainen pienikin hetki itselle on hetki, joka rentouttaa ja jossa nauttii juuri siitä nimenomaisesta hetkestä, se on pieni hetki prinsessana. Anna siis itsesi aikaa rauhoittua ja anna läheisillesi tilaa tehdä näitä hetkiä. Anna auringon paistaa, vaikka se olisi pilven takana. Anna hyvän mielen tulvia, vaikka ulkona sataisi räntää. Kuuntele miltä se tuntuu? Kuuntele omaa kehoasi.

Keskityn sisäiseen prinsessaani ja kysyn mistä se pitää? En hae isoja asioita, haen pieniä arkisia asioita, asioita, joista voi tulla isoja asioita. Hyvä mieli lähtee pienestä. Pieni prinsessa sisälläni alkaa nostaa päätään ja kokee tulleensa nähdyksi ja arvostetuksi. Se alkaa kertoa, mitä se haluaisi huomenna kokea, mikä sen mielestä olisi mielenkiintoista.

Minä osaan, minä pystyn ja minä voin. Teen tänään hyviltä tuntuvia asioita. Annan tälle päivälle mahdollisuuden olla hyvä ja onnellinen. Tulevaisuus on huomenna, mutta huominen on myös aina tänään. Onnellisuutta voi kokea pieninä arkisina palasina joka päivä, vähän kerrallaan. Tulevaisuuteni on onnellisempi, kun annan sille tilaisuuden, annan toivon ja unelmien nousta jokaisena aamuna sen pikkuisen prinsessan sydämessä, joka minulla ja sinulla on.

Oletko kuullut nämä lauseet lomalle tai sairaslomalle jäädessäsi ”Sit oot vaan ja lepäät” ja että ”Teet sitten kaikkea kivaa ja unohdat nää työjutut”.

Neuvohan on todella ristiriitainen. Ensin neuvotaan vaan olemaan ja sitten samaan hengenvetoon neuvotaan kuitenkin tekemään kaikkea kivaa. Ei voi vaan olla ja tehdä kaikkea kivaa, siis yhtä aikaa.

Sitähän se ei kuitenkaan tarkoita loppujen lopuksi. Usein tuon neuvon antaja ei ole sitä tullut edes ajatelleeksi, mitä hän neuvollaan tarkoittaa. Hyvää tarkoittavat neuvot ovat omasta kokemuksestani aivan joutavan päiväisiä ja parhaat neuvot tulevatkin heiltä, joilla ei ole uupumusta tai terveysongelmia. Olen varmasti itsekin sortunut samaan virheeseen aikoinani.

Mietinkin, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa? Sitäkö, että makaat sängyssä tai sohvalla lähes liikkumattomana? Tai että et tee töitä tai mitään sellaista, johon sisältyy jotain velvoitteita? Kuuluuko ”olla vaan”-juttuun ettei tee kotitöitä tai että ei harrasta. Eihän se niin voi olla, eikä olekaan.

Toisaalta toinen neuvo on, että teet kaikkea kivaa. Jos kotityöt ja harrastukset ovat sitä kivaa, niin aika suuri vastuu on sinulla itselläsi siitä, että saat päätettyä, mikä on olemista ja mikä kivaa tekemistä. Miten jaat päiväsi niin että siinä on sopivasti sekä olemista että tekemistä.

Tarkoittaako kivojen asioiden tekeminen terassilla istumista, teatterissa käymistä, ystävien tapaamista, metsässä kävelyä, naapurin koiran rapsutusta ja sen sellaista. Minulle se voisi tarkoittaa juuri noita edellä mainittuja asioita.

Kivat asiat ovat jokaiselle ihmiselle erilaisia, jotkut kutovat sukkia, jotkut ratkaisevat ristisanatehtäviä ja jotkut kulkevat metsässä. Mikä vain sinusta itsestäsi tuntuu kivalta ja rentouttavalta on sitä kivaa tekemistä.

Olen huomannut oman sairaslomani aikana ja juuri loppuneen vuorotteluvapaan aikana, että olemisen ja tekemisen suhteuttaminen päivään on aika vaikeaa. Joinain päivinä olet jouten tai paikallasi enemmän ja joinain toisina päivinä puuhaat sitä kaikkea kivaa enemmän.

Sen olen itsestäni analysoinut, että mitä enemmän teen sitä kivaa ja unohdan välillä levätä, sekin rasittaa. Seuraava päivä menee usein hitaalla vaihteella, kun enempään ei vain pysty. Lepo on yksi avaintekijä, ei välttämättä unessa oltu aika vaan se kokonaisaika mikä vuorokaudestasi kuluu leväten.

Aloin miettiä mitä olisi voimia palauttava ja aktiivinen joutilaisuus, joka kuitenkin sisältäisi niitä kivoja tekemisiä. Hain siihen liittyvää tietoa netissä olevista artikkeleista ja jotain löysinkin. Muutama työterveyden ja mielenterveyden ammattilainen on jo keksinyt sen mitä olisi aktiivinen joutilaisuus.

Paras juttu löytyi sanomalehti Kalevan sivuilta. Jutussa kerrottiin miten voi olla jouten monella tapaa. Tärkeintä siinä on päästä irti arjesta, jossa on tavoitteita ja suoritteita. Aktiivinen jouten oleminen sisältää artikkelin mukaan monesti jotakin käsillä tekemistä. Se on pysähtymistä ja oleskelua rauhallisessa ympäristössä, jossa ei ole liikaa ulkopuolisia ärsykkeitä.

Yksi hyvin vapauttava ajatus vapaan aikana oli se, että vaikka nukuinkin muutamina öinä huonosti niin yht’äkkiä vain ymmärsin, että mitä sitten, jos nukuin viime yön huonosti niin voin levätä tänään ja ottaa vaikka päiväunet, jos siltä tuntuu. Tuo oivallus on juuri sitä kun sanotaan, että pitää olla itselleen armollinen. Ei kannata moittia itseään ja kerrata kaikkea missä ei onnistunut, kun sillä ei ole mitään väliä juuri tässä hetkessä.

Nyt vapaani loputtua sain enemmän perspektiiviä siihen mitä on se ”olla vaan”. Omissa ajatuksissani se kiteytyi sellaiseksi kiireettömäksi aamuksi, rauhalliseksi hetkeksi kirjan tai kirjoittamisen parissa, mukavaksi rupatteluhetkeksi ystävän kanssa. Sain kiinni siitä ideasta mitä on ”olla vaan ja tehdä kaikkea kivaa”. Voin vakuuttaa, että ei ole ihan helppoa ”olla vaan”.

Kaikella, jolla on ääriviivat, on rajat. Eri maiden välillä on rajat, kuntien välillä on rajat, tontilla on rajat ja huoneistollakin on rajat. Nämä rajat ovat kutakuinkin muuttumattomat. Vaikeammin hahmotettavissa ovat tunteiden, arvojen ja mielipiteiden rajat. Minun omat rajani, minun mielipiteitteni ja tunteitteni rajat tai raja-arvot tai miten sen nyt määrittelisi? Miten määritellä rajat tunteille? Esimerkiksi sille onko onnellinen vai onneton?

Entä yleisen käyttäytymisen rajat? tai yksilön vapauden rajat tai niiden rajoittaminen kuten nyt koronan aikana on käynyt. Mikä raja on sillä, onko mielipiteesi sinun mielipiteesi vai jonkun muun esittämä mielipide, jonka olet ominut itsellesi. Mikä on raja siinä mitä saa käyttää omana ja missä kulkee sen sisällön raja? Mikä on vihapuhetta, mikä totuuden esille tuomista? Tuntuu siltä, että näin someaikana kukin pitää oikeutenaan esittää mitä tahansa ihan miten tahansa ja erityisesti netissä.

Sananvapaus on ihan eri asia kuin se että omassa kirjoituksessaan herjaa ja haukkuu lähimmäistään tai mikä nyt sitten sen purkauksen kohteena sattuu olemaankin. Sananvapaus on sitä, että tunnistaa sen rajat ja pitää ne mölyt mahassaan, joiden sisältö ei enää ole sananvapautta. Sananvapaus on sitä, että kantaa vastuun sanomisistaan ja on hiljaa silloin kun asian sanominen tai kirjoittaminen on parempi pitää vain omana tietonaan koska sen julkituominen olisi esimerkiksi yksilöä loukkaavaa.

Korona-aika on saanut ihmiset kokemaan yleiset rajoitukset henkilökohtaisena rajaloukkauksena. Kyllä minulla on oikeus matkustaa ulkomaille, koska minun hyvinvointini on siitä kiinni. Kyllä minulla on oikeus päästä konserttiin, koska minun hyvinvointini on siitä kiinni. Kyllä minulla on oikeus, eikä sitä voida rajoittaa, koska on yksilönvapaus ja yksilön koskemattomuus. Elämme tilanteessa, jossa ei enää ole kysymys yksilön oikeudesta siihen tai tähän, on kysymys koko maailman väestön terveydestä. Mikä siinä on niin vaikeaa käsittää?

Ja sitten tämä yleistynyt mielensä pahoittaminen. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en enää pääse uimahalliin, kuntosalille ja ravintolaan. Eikä sitten tullut sen omaan napaan tuijottamisen keskellä mieleen, että keskellämme elää paljon ihmisiä, jotka ovat jonkun sairauden takia jumiutuneet omaan kotiinsa.

Heillä ei ole varaa tai edes mahdollisuutta käydä kuntosalilla tai ravintolassa tai teatterissa. He eivät voi kulkea kaupungilla ruuhka-aikaan, koska heillä on koko ajan infektiovaara tai jokin liikuntarajoite. Täyteen bussiin nouseminen on jo yksistään haaste, puhumattakaan paikoista, jonne pääsee vain portaita. Heidän elämänsä on rajoitettua kokoa ajan eivätkä he siitä huuda keskustorilla ”Kyllä se niin väärin on, kun ette minua huomioi!” He eivät nosta itseään esille, vaikka syytä olisi. He eivät vaadi kirjastoihin omaa asiointiaikaa, vaikka syytä olisi.

Hyvinvointi on saanut meidät uskomaan siihen, että meillä on vapaus tehdä mitä ikinä huvittaa, vapaus sanoa mitä sylki suuhun tuo ja vapaus käyttäytyä melkein miten vaan. Yhteiskunnan hyvinvointi on saanut meidän unohtamaan maailman ja kansakuntamme historian vaikeat hetket. Eikä pelkästään unohtamaan vaan me emme tiedä niistä mitään, koska emme ole niitä itse kokeneet. Me emme osaa emmekä halua sopeutua rajoituksiin. Me koemme, että henkilökohtaista vapauttamme loukataan rajoituksilla.

Minä olen kokenut nämä rajoitukset pelkästään helpotuksena tai no enimmäkseen helpotuksena. Olen mukana niin monessa asiassa, että olen jo itsekin ymmärtänyt karsia osaa tekemisistäni. Olen karsinut myös sitä tavaramäärää, joka minulla on kotona ja varastossa. En vain yksinkertaisesti ehdi tekemään kaikkea mitä mieli tekisi.

Ja sitten tuli korona ja ratkaisi ongelmani. Voi tätä vapautta, voi tätä rauhaa, tätä omien rajojen hahmottamista. Istun paikoilleni, koen levottomuutta ja sitten rauhoitun. Hengitän syvään ja olen niin tyytyväinen siihen, että ympärilläni on hiljaista.

Istuin perjantai-iltana saunan lauteille ajatuksena nauttia saunan lämmöstä ja rauhasta. Todetakseni, että lämmintä on, rauhallista ei.

Se meteli tai oikeammin kylläkin ihan iloinen mutta kovaääninen keskustelu ottaa korviini. Vika on lähtökohtaisesti minun korvissani, mutta kyllä suomalaiseen saunaan kuuluu hiljaisuus eikä tuo tauoton pölinä, josta ei kunnolla saa selvää kenenkään puheesta. Ei edes vieruskaverin puheesta, jos hänelle haluaisi jotain sanoa.

Kun vanhempi lapseni oli pieni, hän ei koskaa syönyt meidän kanssa yhtäaikaa ruokaa. Häntä ärsytti toisten maiskutusäänet. Olin hämmentynyt, kaikkien kuuluu syödä samaan aikaan, eikä se maiskuttaminen nyt niin iso asia ole, se vain pitää kestää. Lapseni ei kestänyt, hän tuli syömään vasta kun me muut olimme syöneet. 

Silloin aloin ensimmäistä kertaa etsiä tietoa ääniärsykkeiden vaikuttavuudesta. Jotain löysinkin ja hyväksyin sen että lapsi ei voi syödä samaan aikaan meidän muiden kanssa. Hänellä on ääniyliherkät korvat.

Nyt myöhemmin olen todennut samän ääniyliherkkyyden itselläni. Aikaisemmin sen oireena oli kova tinnitus esimerkiksi meluisan työpäivän jälkeen. En osannut kiinnittää huomiota siihen, onhan aika normaalia että korvat soivat kun päivän on kuunnellut erilaisia kovia ääni. Sen päälle tietysti vielä itseaiheutetusti pitänyt autoradion aika lujalla. Illalla nukkumaan mennessä korvissa soi ja humisi. Se oli normaalia tai luulin niin silloin.

Ruuhkavuosien ja monen stressaavan elämänvaiheen jälkeen vuonna 2015 olin niin uupunut että huomasin nauttivani hiljaisuudesta. Kun vuonna 2018 sain rintasyöpädiaknoosin ja hoidot veivät heikkoon kuntoon, valitsin televisiosta vain YLE:n kanavilta katsottavaa, koska siellä ei ole ärsyttäviä mainoksia.

Korvani ovat herkistyneet melulle. Sytostaattihoidot ovat tehneet korvistani entistä ääniherkemmät. Jos kumppanini avaa jonkun videon puhelimestaan ja äänet ovat kovalla, suustani pääsee ääni aivan välittömästi. Automaatiinen reaktio, joka vain tulee, koska kova ääni ottaa korviin. Televisiota katsellessa täytyy hakea kultainen keskitie että toinen kuulee ja ettei ääni kuitenkaan ota minun korviini liian lujasti.

Tutkin tätä ääniyliherkkyyttä vähän lisää. Kyseessä on diaknosoitu ja tutkittu aistiyliherkkyys, joka on syytä ottaa vakavasti. 

Hyvä Terveys -lehdessä on ollut vuonna 2011 Kirsi Heikkisen artikkeli "Korva kaipaa hiljaisuutta".

Siinä hän kirjoittaa että melu vaikuttaa ihmiseen kuin stressi, olo on ärtynyt, levoton ja uupunut. "Hiljaisuus on keino selvitä melskeestä ehjänä." Melu aiheuttaa kuulovaurioita, joihin emme tule kiinnittäneeksi huomiota tai emme välitä siitä, koska melu on osa työtä tai harrastusta. Tästä on hyvä artikkeli myös Audiosavo.fi sivulla otsikolla Ääniyliherkkyys, jossa todetaan että musiikki on osa elämää.

Sairasloman jälkeen töihin palattuani, huomasin vältteleväni kahvihuonetta ja sitä älämölöä tauolla. Korvani vain eivät kestäneet. Tuli olo kuin migreeni iskisi juuri nyt kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sanoin useammalle työkaverille, että poistun koska en vain voi enkä jaksa kuunnella tätä desipelitasoa. Vika ei ole teissä, vika on minun korvissani. Kovaääninen keskustelu stressasi ja väsytti minua. Kun korona tuli ja siirryin kotiin etätöihin, huomasin miten paljon työpaikan hälinä oli minua väsyttänyt.

Nykyisin aktiivisena saunojana kaipaan saunaan vanhanaikaista hiljaisuutta. Olen huomannut, että toiminnallisen päivän jälkeen, kun on väsynyt, korvani kaipaavat rauhaa ja rentoutumista. Sauna olisi oivallinen paikka, paitsi ne ihmiset jotka puhuvat siellä ja koska heillä on hauskaa he puhuvat kovalla äänellä. 

Miten voin rentoutua jos paikka jossa rentoudun ei tuo sitä rauhoittumisen ja rentoutumisen hetkeä? Tiedän, että samalla saunalla käy muitakin, joilla on yhtä herkät korvat ja jotka haluaisivat saunaan hiljaisuutta. 

Miksi sille ei sitten tehdä mitään? noh, koska vaiva on meidän korvissa eikä suomalaisessa kulttuurissa kovin hanakasti vaadita ottamaan toisia huomioon tässä asiassa.

Pitäisikö saunasta tehdä kirjasto, jossa ei perinteisesti ennen saanut puhua lainkaan? 

En tiedä, ratkaisu varmaan on ihan nenäni edessä ja löytyy kun jälleen kerran astun oman hiekkalaatikkoni ulkopuolelle.

Jäädessäni vapaalle, yksi vastaukseni Mitä aiot tehdä -kysymykseen oli, että sitten ihan vaan olen.

Aktiivisena ihmisenä en osaa ”vain olla” vaan olemiseni on enimmäkseen aktiivista joutilaisuutta. Keksin tämän termin itselleni, kun pohdin tätä samaa ”olla vaan”-ajatusta ystäväni kanssa, jolle oli sanottu että ”Sit oot vaan”. Hän kysyi, mitä tarkoittaa se, että on vaan? Onko se sitä, että istuu sohvalla ja tuijottaa seinää vai mitä sillä tarkoitetaan ja että hän ei kyllä voi olla vain paikallaan tekemättä yhtään mitään.

Kysyin Googlelta mitä internetin maailmasta löytyy hakusanoilla Aktiivinen joutilaisuus. Sanomalehti Kalevassa oli vuodelta 2016 kirjoitus ”Jouten voi olla monella tapaa – kunhan antaa itsensä olla”. Artikkelissa työhyvinvoinnin professori Marja-Liisa Mankan mukaan Joutenolo on sellainen hetki, jolloin ei ole tavoitteita eikä suoritteita. Joutenolosta voi jopa saada flow-tilan, jossa aistit avautuvat ja uutta energiaa saa tankattua pahan päivän varalle.

Minulle ja ystävälleni tällainen ”ihan vaan ollaan tekemättä mitään”-tila ei vain tunnu luontevalta. Elämässä on niin monta isoa asiaa, joille vain on tehtävä jotain ja se jotain on meidän ihan itse tehtävä. Manka kuitenkin tarkoittaa joutenololla myös lyhyitä rentouttavia hetkiä. Hetkiä kun teet jotain mukavaa itsellesi. Teet asioita, jotka ovat suoritusta tavoittelematonta tekemistä eli alussa mainitsemaani aktiivista joutilaisuutta.

Käyn vähintään kerran viikossa avantosaunalla. Eilen saunan terassilla istuessani ymmärsin, että tämä on sitä aktiivista joutilaisuutta. Saunassa ei suoriteta mitään, kylmässä vedessä ei suoriteta mitään. Bingo, siinä se on, vastaus nenän edessä.

Mitä muuta se voi olla kuin saunomista? Joutilaisuus voi olla rantakivillä istumista ja laineiden liplatuksen kuuntelemista, se voi olla metsässä mäntyyn nojaamista ja linnunlaulun kuuntelemista – metsään meneminen ei ole suoritus, kun sinne lähtee rauhoittumaan.

Se voi olla joillekin television katselua asenteella ”aivot narikkaan” elokuva tai hömppäsarja, käsityöt ovat joutilaisuutta aivoille, vaikka usein lopputuloksena on valmiit villasukat tai sorvattu puutyö. Myös puutarhatyöt, marjastaminen, kalastaminen, kaikki sellainen, joka saa ajatukset irti työasioista tai henkilökohtaisista paineista.

Joutilaisuus on nautiskelua. Joutilaisuus ei ole passiivista paikallaan olemista. Joutilaisuus on aktiivista lepoa.

Tauko paineista, tauko suorittamisesta, tauko ehkä jopa omasta elämästä ruuhkavuosien keskellä. Enkä tarkoita omasta elämästä tauon ottamista sellaisena, että lähtee kuukaudeksi autiolle saarelle, ei. Tauko omasta elämästä on omien huolien ja murheiden unohtamista, vaikka vain puoleksi tunniksi.

Puoli tuntia joutilaisuutta, otan vaikka päikkärit jos ja kun siltä tuntuu.

Mitä sinä pelkäät? Muistattkeko kun lapsena kirjoiteltiin ystävien ja koulukavereiden Ystäväni-kirjaan kaikenlaista. Minkä väriset silmät sinulla on, mikä on mieluisin kouluaineesi, onko sinulla siskoja tai veljiä. Sinne kirjoitettiin myös mistä ruuasta sinä pidät ja mitä asioita sinä pelkäät.Muistan kirjoittaneeni että pelkään sotaa, käärmeitä ja ukkosta. Ala-asteikäisenä pelot ovat toisenlaisia kuin aikuisena. Kun ikää karttui, pelon aiheet muuttuivat.

Korona-aika aiheutti monille erilaisia pelkoja. Ahdistusta yksinäisyydestä, ahdistusta siitä että ei selviä töistään kun piti siirtyä etätöihin. Toimiiko verkko ja mitä sitten jos ei toimi, enkä saa kaikkea valmiiksi. Ahdistusta myös siitä että työrauhaa ei muun perheen keskellä ollut. Monessa perheessä sekä aikuiset että lapset olivat etätöissä. Oli äkillisen uhan keskellä selviydyttävä täysin uudesta tilanteesta. Tilanteesta jota ei ehkä ollut osannut edes pelätä.

Muistan miten seisoin äitini sängyn vieressä joulukuussa vuonna 2014. Siinä sisareni kanssa seisoessamme tiesimme että kohta hän nukkuu pois. Olin täysin uuden edessä, en tiennyt miten käsitellä asiaa kuolema. Mitä tarkoittaa kuolema, miltä se näyttää, sattuuko se? Ehkä pelkäsinkin sitä kipua enemmän kuin sitä että äitiä ei kohta enää ole. Kun se hetki sitten koitti, näin miten rauhallinen äiti oli ja miten hiljainen ja rauhallinen kuoleman hetki on. Tunsin kiitollisuutta siitä että sain olla siinä sängyn vieressä.

Kun äiti kuoli, hän vei mukanaan kuolemanpelkoni. Enää en pelkää. Tiedän, että kun oma aikani tulee se on yhtä lailla hiljainen ja rauhallinen. Olen jo valmiiksi niin syvässä unessa että en tunne kipua, en mitään. Sama ei tapahtunut isäni kohdalla. Olin kesälomamatkalla Itä-Suomessa kun sisareni soitti, nyt isä on nukkunut pois. Tunsin haikeutta siitä että en ollut päässyt hänen lähelleen sillä pienellä tärkeällä hetkellä. Silti kuolema oli helpotus meille läheisille. Isä itse oli toivonut jo pitkään että saisi lähteä.

Mitä tekemistä äidin ja isän kuolemisella on pelkäämisen kanssa? Opin että kipua ei tarvitse kokea. Opin että kuolema on armollinen sille, jonka aika on täynnä. Opin ettei sitä tarvitse pelätä. Äidillä oli leukemia ja se saatiin hoidettua, mutta luuydin ei kestänyt hoitoja. Äiti sai kuitenkin neljä hyvää vuotta hoitojen ja kuolemansa väliin. Näin lääketieteen kehittyneen niin paljon että aina on se mahdollisuus selvitä.

Kun sitten sain oman rintasyöpädiaknoosin maaliskuussa vuonna 2018 sai isäni eturauhassyöpädiagnoosin pari viikkoa myöhemmin. Olin tietysti ensin levoton, miten minun kävisi, miten käy lasten? Diagnoosin saatuasi et voi vielä tietää, kuinka pitkälle syöpä on levinnyt ja selviätkö siitä. Mielessä käväisi myös se että jos kuolen kuka hoitaa lapset? Ensimmäinen lääkärikäynti kuitenkin helpotti tilannetta, syöpä on hoidettavissa ja minä palaisin takaisin töihin hoitojen jälkeen. Olin nähnyt äidin syöpähoidot ja tiesin mihin olin joutumassa. Tiesin, että selviän siitä.

Mielessä pyöri monesti, miksi? Miksi minä? Miksi mikään ei auttanut vaikka olin tehnyt kaiken niin kuin "näin ehkäiset syövän"-ohjeissa oli kerrottu.

Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, mielessäni oli se että miksi kuolemaa pelätään. Olen kertonut, miksi minä en enää pelkää kuolemaa ja miten se kävi. Tunnen suurta helpotusta ja kiitollisuutta siitä että minun ei enää tarvitse sitä pelätä. Olen kuitenkin alkanut pelkäämään toisenlaisia asioita. Kuten sitä että menetän muistini, hetkellisesti tai kokonaan. Sytostaattihoitojen aikana keskittymiskyky ja muisti heikkeni niin että toisinaan tunsin itseni muistisairaaksi. Mitä jos sairaus iskee keskenkaiken kun olen kaupungilla kävelemässä, enkä enää tiedä minne minun pitäisi mennä? Tai jos se iskee kesken autolla ajamisen ja tahtomattani vahigoitan muita liikenteessä.

Sitä en voi tietää, enhän tiennyt syövästänikään ennenkuin kävin ensimmäisessä mammografiassa. Olen siis määrätietoisesti kertonut itselleni, että se minkä tulemista ei voi tietää, sitä ei kannata pelätä tässä hetkessä. Jos pelkään tulevia asioita, unohdan nauttia siitä mitä minulla on nyt. Nyt juuri nautin tästä hetkestä, tulevasta vapaasta ja siitä että minulla on hyvä olla. Jos unohdan jotain, se on vain inhimillistä.

Viime talvi oli raskas, enkä jaksanut töissä täyspainoisesti. Roikuin siis työhuoneessani kunnes työaika tuli täyteen. Koitin tehdä joitain yksinkertaisia rutiiniasioita, mutta seuraavana päivänä huomasin, että nekin piti tehdä uusiksi. UM urho matti eli uusiksi meni. Turhauduin. Ei tämän tällaista kuulu olla. Tein päätöksen, ensi talvena en nuoku työpöydän ääressä. Tein valinnan koska voin. Pyysivät sitten töissä, koronaan vedoten, että tekisin perustelut miksi minä tarvitsen vuorotteluvapaata. Sen saivat mitä pyysivät. Tässä jatkona tekemäni perustelut. 

* * *    * * *   * * *   * * *

Haen vuorotteluvapaata työkykyni ylläpitämisen parantamiseksi. Jotkut hakevat sitä kokeillakseen siipiään toisenlaisissa töissä tai opiskellakseen jotain uutta. No, tavallaanhan minäkin käytän osan ajasta opiskellakseni jotain uutta. Aion nimittäin opetella kirjoittamaan, haen kirjoittajakouluun. Miksi juuri nyt? Siksi, että olen siitä haaveillut ja nyt on aika toteuttaa haaveensa. Nyt sille on tilaa ja nyt minulla on siihen taloudellisesti mahdollisuus. Takana ovat syöpähoidot ja talvi, jonka aikana jaksaminen oli äärimmilleen venymistä, tai ainakin se tuntui siltä.

Toipuminen syöpähoidoista on pitkällinen prosessi, jossa väsymys ja jaksaminen vuorottelevat arvaamattomasti. Väsymys voi iskeä kesken päivän, eikä yhtäjaksoinen jaksaminen työssä ei ole enää samaa luokkaa kuin oli ennen sairastumista. Jaksaminen vaihtelee päivästä toiseen. On sopeuduttava uuteen normaaliin ja huolehdittava riittävästä levosta, liikunnasta ja kokonaisjaksamisesta. Hoitojen aikainen sairausloma ei ole aikaa, jolloin toivutaan vaan se on aikaa, jolloin hoidetaan. Toipuminen on erikseen, eikä siihen varata erikseen sairauslomaa, jokaisen on selviydyttävä itse ja katsottava miten omat voimat palautuvat, niiltä osin, kun palautuvat.

Koin talvikauden 2019-2020 aikana päivittäin uupumusta ja väsymystä, joka ei ollut selitettävissä muulla kuin syöpähoitojen jälkeisellä toipumistilalla. Kävin työterveyslääkärissä lokakuussa 2019 ja silloin käytiin läpi mahdollisuudet työn keventämiseen. Sain lähetteen työterveyspsykologille, jonka luona kävin neljä kertaa talvikauden aikana. Psykologin mukaan uupumukselle ei ole mielenterveydellisiä syitä, vaan se johtuu hoitojen jälkeisestä toipilasajasta. Toipuminen ennen syöpää olleeseen kuntoon tai edes lähelle sitä, voi kestää useita vuosia ja on yksilöllistä. Lisäksi hormonikorvaushoito aiheuttaa erilaisia menopaussioireita vaihtelevasti. Oireita ovat mm unettomuus, levottomuus, mielentilavaihtelut.

Kunnostani olen pitänyt huolta niin hyvin kuin olen osannut. Kuntoilu parantaa oloa, mutta sen jälkeen pitää myös levätä. Elimistö on käynyt sellaisen rääkin läpi hoitojen aikana, ettei se palaudu entiselleen. Kuntoilu tekee hyvää, mutta myös lepo tekee hyvää. Kaikki aika, jonka kulutat jonkin tekemiseen, kuluttaa energiaa ja kulutettu energia palautuu vain lepäämällä. Yksinkertaista, eikö vain? Niinhän sen luulisi olevan. Syöpähoidot läpi käyneelle se ei ole niin yksinkertaista. Lenkki, jonka jaksoit eilen mainiosti, saattaa tänään tuntua liian pitkältä. Missä vika? Siinä, että et ole levännyt riittävästi tässä välissä.

yön keventämisen osalta on jo käytetty KELAn korvaama osasairauspäivärahan maksimimäärä 120vrk. Uutta keventämistä voi hakea, mutta vasta kaksi vuotta edellisen jakson jälkeen ja tuo jatko on vain 50 vuorokautta. Se ei mitenkään riittäisi koko talveksi, koska vuorokausia ei voi jakaa puolikkaiksi. 

Työterveyslääkäri laittoi tarvittavat lausunnot myös KEVAan, josta voi hakea osa-aikaeläkkeen nimikkeellä korvausta kevennettyyn työhön, joka on 40-60% normaalista työajasta. KEVAn lausunnon mukaan työn keventämiselle ei ollut riittäviä perusteita. Näin jälkeenpäin ajateltuna perusteiksi olisi ehkä pitänyt olla sairauslomapäiviä enemmän. Lokakuinen lääkärinlausunto, edeltänyt syöpädiagnoosi vuonna 2018 ja lähete työterveyspsykologille ei ollut riittävä peruste. KEVA ei pyydä potilaalta lisätietoja vaan tekee päätöksensä saamiensa dokumenttien perusteella. Pitäköön tunkkinsa, ajattelin. Se, joka ei ole käynyt näitä hoitoja läpi, ei tiedä niistä mitään, vaikka hyviä dokumentteja aiheesta onkin.

Sen lisäksi että syöpähoidoista toipuva huolehtii itsestään, on myös kannettava vastuu perheenjäsenistä ja heidän ongelmistaan. Kokonaisuutena mennyt 10 (ja ylikin) vuotta on ollut elämässäni pelkkää henkilökohtaista kriisinhallintaa. Monet ovat ihmetelleet, että miten olen voinut säilyttää positiivisen elämänasenteeni kaiken tämän keskellä, joku toinen ei olisi kestänyt. Kuten työterveyspsykologi sanoi, kun ensimmäisen kerran kävin sellaisella vuonna 2015, ”olet sellainen, joka taipuu mutta ei katkea”. Sille on nykyään hieno termikin, resilienssi. Joustavuus elämän erilaisissa kriisitilanteissa. On ollut lohduttavaa lukea, miksi olen selvinnyt.

Toiselle on kovin helppo sanoa, että tee vain kivoja asioita. Kyllä jokainen syöpätoipilas varmaan tekeekin, mutta myös ne hyvät ja kivat asiat kuluttavat energiaa ja myös niiden jälkeen tarvitaan lepoa samalla tavalla, kun täyden työpäivän jälkeen tarvitsee aikaa palautua. Ihminen ei ole kone, vaikka sellaiseksi itsensä kuvitteleekin silloin kun ei ole terveysongelmia. Ihminen, joka on tottunut tekemään, järjestämään, huolehtimaan, kantamaan vastuun… Ja sitten tulee se päivä, kun joudut tunnustamaan itsellesi, rajani kulkee nyt tässä, en jaksa enempää ilman toisten apua. Kun et ole tottunut pyytämään apua, kun joudut opettelemaan sen. Opettelet samalla olemaan itsellesi armollisempi, etkä enää vaadi että sinun on hallittava kaikkea ja kaikkia asioita elämässäsi, joku ystäväsi voi hoitaa jotain puolestasi.

Kävin läpi rintasyöpähoidot vuonna 2018. Kirjoitin pohdiskelua siitä missä vaiheessa itse olen nyt. Olen julkaissut tämän jo omalla Facebook -seinällä sekä Facebookin Rinnakkain ryhmässä ja Hyvänlaatuinen työ sivulla. Laitan myös tänne, ensimmäiseen blogiini.

Tänään, noin kaksi ja puoli vuotta siitä kun sain rintasyöpädiagnoosin, mietteeni ovat tällaisia, toivon että he jotka ovat syöpähoitojen matkan alussa saisivat tästä voimaa kestää kaikki se mitä tulossa on. Se on vain hetki elämästä, ei koko elämä, eikä tuleva elämä. Sinä voit tehdä tulevaisuudestasi juuri niin mukavan itsellesi kuin haluat.

Eilen illalla ajellessani kotiin saunalta, ajoin ohi sen paikan, jossa kolme nuorta kuoli. Tienreunaan on tuotu paljon kukkia, kynttilöitä ja alhaalla pientareella on iso puinen valkoinen risti. Joka kerta, kun tapaturman jälkeen olen siitä ohi ajanut, siinä on ollut joku muistamassa ja suremassa. Se koskettaa, vaikka en itse nuoria tuntenut, enkä edes tiedä keitä he ovat.

Samalla ajattelin, että itse elän juuri nyt elämäni parasta aikaa. Suurimmat haasteet ovat hetkeksi jääneet taakse ja voin nauttia kaikesta siitä, mikä on minulle tärkeää. Syövän jälkeen on alkanut uusi elämä, uusi luku elämmässä, ehkä kokonaan uusi kirja. Vanha elämä on vanhassa kirjassa, nyt kirjoitetaan sitä uutta. Sellaista, jossa minä olen nyt, teen asiat nyt, nautin pienistä asioista, olen MINÄ. Olen ymmärtänyt sen, että arkipäiväiset asiat ovat niitä tärkeitä, ei se millainen asunto, auto tai vaatteet sinulla on. Ikä ja kokemukset elämän varrella ovat kasvattaneet.

Kohta tulee kuukausi siitä kun muutin uuteen osoitteeseen. Laskin, että tämä on kahdestoista tai kolmastoista osoite ja kahdeksas paikkakunta. Tällä kertaa kaikki ei mennyt uusiksi, kuten silloin kun lähdin töihin Tammisaareen, Turkuun tai Tampereelle. Työni on vieläkin Tampereella. Uudet ystäväni ovat täällä, muistan vanhoja ystäviäni. Toivon että saan järjestettyä aikaa myös teille. Kaikki te olette mielessäni, vaikka en teille erityisesti sitä ole ilmoitellut. Syöpä sai minut oikealla tavalla kannustamaan ja arvostamaan itseäni. Minä saan, minä voin, minulla on oikeus, tehdä kuten minulle on parasta. Minun ei tarvitse, jos en tahdo. Olen ymmärtänyt sen, miten olla kiltti itselleen - armollinen kuten jotkut sen ilmaisevat. Jos väsyttää, ei ole pakko edes yrittää, saa levätä. Saan laittaa itseni tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi.

Syöpä oli ikävä juttu, mutta opetti minulle paljon hyödyllisiä taitoja ja tavan ajatella itsestään mukavalla tavalla. Nyt korona on saanut minut oppimaan etätyöhön. Voin sanoa, että en enää palaa kokoviikkoiseen toimistolla olemiseen. Vaikeuksien kautta opitaan aina uutta. Missään ei ole luvattu, että elämässä pääsisi helpolla.

Lokakuun alusta aloitan vuorotteluvapaan, sen kuusi kuukautta jonka maksimissaan nykyisin saa pitää. Kuusi kuukautta ilman pakollisia aamuherätyksiä. Tein oikein perustelut työpaikalle siitä miksi minä tarvitsen vapaata. Ensin se ärsytti mutta sitten ymmärsin että oli hyvä kirjoittaa ne perustelut. Omatkin ajatukset selkiytyivät siinä samalla. Vaikka sinut on hoidettu terveeksi, sinä olet edelleen toipilas. Olet toipilas vielä pitkään, kuntoutuminen kestää.

Perusteluissa tulin todenneeksi, että syöpähoidotojen aikana pidettävä sairasloma on hoitoja varten, ei toipumista varten. Kun hoidot on ohi, on oletus että työikäinen palaa samoihin töihin samalla tehokkuudella kuin ennen sairaslomaa. No, ei ehkä ihan noin mutta aika lähelle. Sinun pitää itse vaatia lyhyempää työaikaa, siitä ei lääkäri kirjoita reseptiä.

Omalta osaltani suurimmat jälkivaivat ovat jo poistuneet, mutta kokonaisvaltainen jaksaminen vaihtelee edelleen päivästä toiseen melkoisesti. Jos teen tänään pitkän päivän töitä, huomenna en tee, koska en jaksa. Olen ollut aina kovin aktiivinen ja olen sitä edelleen. Välillä unohdan levätä tarpeeksi, mutta kyllä fysiikka kertoo jos on menty liian lujaa. Tuleva pimeä aika rasittaa sekä psyykkisesti että fyysisesti, joten otan vapaata. Jos nukuttaa, otan päikkärit, koska voin.

Olin juuri kirjoittanut runon työkaveristani, joka kävi kertomassa, että häneltäkin oli leikattu rintasyöpä, mutta hänen ei tarvinnut ottaa sytostaatteja. Keskustelumme aikana totesimme kumpikin sen tosiasian, että tavalliset arkiset asiat ovat tärkeitä silloin kun kohtaa vaikean sairauden.

Etenkin sairaudesta toipumista edistävät arkipäiväiset rutiinit ja läheisten tuki. Olimme iloisia siitä, että olemme edelleen olemassa ja nyt toistemme tukena tämän saman diagnoosin kanssa.

Tässä taannoin luin Syöpä-lehden pääkirjoituksen, jossa kerrottiin kirjoittajan tunteman henkilön syöpäkokemuksista ja sairaudesta selviämisestä. Pääkirjoituksen lopuksi kirjoittaja toteaa, että syöpäpotilaan elämässä tärkeää ovat arkipäiväiset asiat. Totesin, olen samaa mieltä tämän kirjoittajan kanssa.

Arkipäiväiset asiat ovat arvokkaita isolla Aalla. Mitä sitten ovat nämä arvokkaat arkipäivän asiat? Itse ajattelen sen esimerkiksi näin: kumppanin keittämä aamukahvi, lemmikin iloinen hännänhuiske, lasten nauru ja leikki, syksyn ruska ja kävely metsässä, aamuinen loikoilu sängyssä (kyllä, sen olet ansainnut, toipuminen vie aikansa). Listaa voisi jatkaa kymmenillä asioilla, jotka ovat ihmisille tärkeitä.

Nykyinen elämyskulttuuri on saanut meidät unohtamaan arkipäiväisten pienten ja tärkeiden asioiden olemassaolon ja arvostamisen. En väitä, että elämykset ovat huono asia, kyllä ne ovat hyviä asioita, mutta se miten niiden korostaminen on pikkuhiljaa saanut meidät unohtamaan nämä arkipäivän elämykset. Kuten esimerkiksi se aamukahvi, joka sytostaattien aiheuttaman makuaistin menetyksen palautumisen jälkeen tuntuu elämykseltä. Aamukahvi on muutoinkin monelle meistä päivän tärkein asia, ilman sitä on päivä lähtökohtaisesti jo pilalla. Saati sitten tilanteessa, kun makuaisti on mennyt ja tuntuu kuin elämä olisi kokonaan pilalla.

Kriittisyys omakuvaa kohtaan ja jonkinlainen malttamattomuus toipumisen suhteen on yhteistä meille syöpäpotilaille, toki varmaan muillekin vaikeasti sairaille (mutta en tiedä heistä, kun ei ole kokemuksia). Itse tunnistin tuon malttamattomuuden, kun palasin töihin. Olin tuskastua itseeni, kun en jaksanut niin paljon kuin olisin halunnut. Minulle oli tullut hoitoväsymys, jonka tunnistin vasta pari kuukautta hoitojen loppumisen jälkeen. Vasta keskusteltuani syöpäosaston kriisiterapeutin kanssa ymmärsin, että toipuminen viekin paljon kauemmin aikaa kuin olin kuvitellut. Keskustelimme siitä, miten osaisin olla armollinen itselleni. Se ei ole ollut helppoa.

Nyt kun itse olen ymmärtänyt arkipäiväisten asioiden tärkeyden, olen myös hiljalleen oppinut olemaan armollinen itselleni ja kiitollinen siitä, että syöpäni löytyi ajoissa. Olen yksi heistä, joiden syöpä löytyy ensimmäisessä mammografiassa sinä vuonna, kun täyttää 50 vuotta. Sain sairauden lahjaksi. Nyt vasta kaksi vuotta sen löytymisen jälkeen voin ja osaan kääntää tämän lahjan positiiviseksi. Diagnoosin saadessani olin uupunut työstä, perheasioista ja vanhempieni hoitamisesta. Olin niin lopussa, että eräänä aamuna menin työterveyteen ja sanoin, että aivoni eivät enää toimi, en pysty tekemään työtä. Jäin silloin uupumuksen takia sairauslomalle, mutta puolet siitä olikin syövän syytä.

Sisäinen sinnikkyyteni, tai kuten se hienosti ilmaistaan resilienssi, on saanut minut jaksamaan melko lailla täyspäisenä kaikkien elämän vastoinkäymisten läpi. Suurena apuna tässä on ollut intohimoni pöytälaatikkokirjoittamiseen. Ensimmäiset runot on jo julkaistu Suomen Syöpäpotilaat ry:n sivuilla elokuussa 2019. Purin pahan olon, kivut ja turhautumisen, jaksamattomuuden ja uupumuksen, kaikki olotilat hoitojen aikana kirjoittamiseen. Lokakuussa 2019 niistä syntyi kirja, jonka nimeksi tuli B-kuppi. Yksikään teksti ei sisällä sanaa syöpä. Takakannessa on kerrottu mitä kirjan teksteihin sisältyy. Diagnoosista, leikkauksesta ja hoitojen alkamisesta on kulunut kaksi vuotta. Nyt kun hampaani eivät enää kellu ikenissä ja neuropatiakin on helpottanut jalkateristä, olen iloinen omasta arjestani ja kiitollinen elämästäni, vaikka se ei ole ollutkaan ihan helppoa. 

Tämä kirjoitus on julkaistu Syöpä ja Työ -sivustolla 4.6.2020. https://syopajatyo.fi/arvokas-arki/